Arvokkaita lähtijöitä ja yksi haikea häviäjä

Joka kerta, kun olen sattunut katsomaan Matti Röngän uutisia jonkun uuden tuttavan kanssa, minun on ollut pakko kertoa tarina marraskuulta 2017.

EN ollut yksi niistä 1,3 miljoonasta katsojasta, jotka seurasivat uutisankkuri Matti Röngän viimeistä uutislähetystä viime viikon keskiviikkona. Sen sijaan olin yksi niistä monista, jotka avasivat Yle Areenan myöhemmin illalla ja katsoivat koko lähetyksen jälkikäteen, keskittyneesti, liikutuksen vallassa.

Etukäteen oli arvuuteltu, mihin sanoihin suosikkiankkuri uransa lopettaa. Kenties kiitoksiin ja hyvän jatkon toivotuksiin, kuten Arvi Lind vuonna 2003?

Kiitoksia Rönkä kyllä esitti, vaan millaisia! En liene ainoa, joka vaikuttui, kun Rönkä keskittyi lopuksi esittämässään lyhyessä puheessa Suomen vapauteen, sananvapauteen ja oman kielen merkitykseen. Joku muu olisi voinut käyttää viimeiset minuuttinsa julkisuudessa itsensä korostamiseen, henkilöbrändäykseen. Rönkä piti arvokkaan puheen, joka sopi ajan henkeen ja huoliin ja jossa keskitettiin huomio kansaan yksilön sijasta.

YKSILÖÖN keskittymisestä puheen ollen. Joka kerta, kun olen sattunut katsomaan Röngän uutisia jonkun uuden tuttavan kanssa, minun on ollut pakko kertoa tarina marraskuulta 2017.

Olin tuolloin opiskelija ja paistattelin kirjallisen urani korkeimmalla (ja ainoalla) huipulla. Istuin Kansallisteatterin ylellisessä salissa, jalassani harvinaisesti ja epämukavasti korkokengät, ja jännitin parinkymmenen muun toimittajaopiskelijan kanssa, voittaako meidän ja erään konkaritoimittajan yhdessä tekemämme tietokirja Finlandia-palkinnon.

(Jossakin toisaalla samassa salissa istui kirjailija Juha Hurme, jonka Niemi-romaani vei voiton kaunokirjojen kategoriassa ja jonka ”Opetelkaa ruotsia, juntit” -kiitospuhe aiheutti pienimuotoisen kohun.)

Pieni haikeuden pistos on silti värittänyt uutisiltaani joka kerta, kun Rönkä on ollut ruudussa.

Finlandia-palkintojen päättäjät vaihtuvat vuosittain, ja he valitsevat voittajan ennalta määrättyjen ehdokkaiden joukosta. Meidän vuotenamme kunniakkaaseen tehtävään oli nimetty Matti Rönkä. Asiaan liittyi vain yksi mutta. Röngän toimittajatytär kuului kirjamme työryhmään.

Rönkä itse otti jääviytensä puheeksi hyvissä ajoin, ja kustantajat näyttivät hänelle vihreää valoa tehtävään. Kisa oli siis avoin ja reilu, vaikka voitto ei meille tullutkaan. Pieni haikeuden pistos on silti värittänyt uutisiltaani joka kerta, kun Rönkä on ollut ruudussa. Oliko hän oikeasti sitä mieltä, että toinen kirja oli parempi kuin meidän, vai oliko hän vain korrekti ja halusi välttää jälkipuheet? Sitä emme saa koskaan tietää.

MEITÄ ihmisiä on moneen lähtöön. Meitä on pikkumaisia tappionsa muistelijoita, meitä on arvokkaita eteenpäin katsojia. Rönkä kuului julkisten esiintymistensä perusteella ehdottomasti jälkimmäiseen ryhmään.

Röngän lähdön lisäksi toinen minua viime aikoina liikuttanut asia on ollut presidentinvaalit. Tarkalleen se, miten tylsästi ja rauhallisesti valta vaihtui.

Voittaja vieraili häviäjän vaalivalvojaisissa halailemassa ja rakentamassa siltoja. Ei öykkäröintiä, ei yrityksiä mitätöidä vaalitulos. Kakkoseksi jäänyt Pekka Haavisto tai vallasta luopunut Sauli Niinistö eivät yllyttäneet kannattajiaan rynnäköimään presidentinlinnaan viime perjantaina, kun Alexander Stubb aloitti työnsä.

Tällaisina aikoina, kun rajanaapuri käy hyökkäyssotaa ja murhaa oppositiojohtajia ja meren toisella puolella puidaan entisen-ja-ehkä-tulevan presidentin rikossyytteitä, nousee suomalaisten valtionjohtajien ja muiden vaikuttajien sivistynyt käytös erityiseen arvoon. Tuntuu huojentavalta todistaa, miten rauhallisesti aikakausien loput ja alut voidaan Suomessa parhaimmillaan hoitaa.

Toivotan Röngälle ja Niinistölle antoisia eläkepäiviä! Lupaan palata haaveilemaan kirjallisuuspalkinnoista seuraavan kerran sitten, kun pöytälaatikostani putkahtaa jotain todella mestarillista.