”SUOMESSA on aina kylmä.”
Istun maastokuvioisessa puvussani ja kuuntelen innokkaasti. Luennolla puhuu kokenut lääkäri hypotermiasta.
”Kesällä shortseissa ja topissa pärjää terassilla, mutta sammalmättäällä maatessa tämä vaatetus kylmettää, vaikka lämpötila olisi +25 astetta.” Totta. Asia, jonka on tiennyt mutta jota ei ole ajatellut. Helteellähän metsässä on mukavan viileätä ja metsä on se paikka, jossa ihminen eksyy, jos on eksyäkseen. Hypotermia ei koske vain jäihin putoamista tai hankeen sammumista. Kesäyö asfaltilla tai katuojassa on kylmä paikka.
”Vakavasti hypotermisen ihmisen raajoja ei saa hinkata lämpimäksi eikä häntä saa liikutella äkkinäisesti”, taistelupelastajien kouluttaja jatkaa. Siis miksi ei? ”Raajojen kylmä veri kulkee muutoin sydämeen laskien sen lämpötilaa. Tämä aiheuttaa sydämenpysähdyksen.”
Opin myös, että hypotermia alkaa, kun kehon ydinlämpötila laskee alle 25 asteen. Tämä on eri kuin kuumemittarilla mitattu lämpö.
Maanpuolustuskoulun talvitaitokurssi on tarkoitettu kaikille siviileille sekä asepalveluksen käyneille. Meistä kahdestatoista osallistujasta neljä on naisia.
SAAMME nauttia raikkaasta valkeakoskelaisesta ulkoilmasta perjantaista sunnuntaihin, myös yöllä.
Ensimmäiseksi yöksi on tarjolla paikka puolijoukkueteltasta, jonka pystyttäminen on oma taiteenlajinsa. Hankaluuksia tuottaa kamiinan piippu, jota on moukaroitu ajan saatossa siten, että palaset eivät tahdo sopia yhteen. Kuuma yhteisömajoitus ei houkuttele minua ja kahta muuta naista, joten otan tarppini ja virittelemme omat petimme hankeen. Tämä on tuttua ja olo on mukava.
Mutta saa se kolauksen minunkin mukavuuteni. Toisena päivänä saamme tehtäväksi rakentaa itsellemme majoitteen yöksi. Koska olen jo pitkään halunnut kokeilla lumikuopassa nukkumista, teen sellaisen.
Mutta saa se kolauksen minunkin mukavuuteni.
LUMEN työstäminen on hikistä ja energiaa kuluttavaa hommaa. Erityisesti jos sitä on vähän, se on puuteria ja siitä pitäisi tehdä majoite. Otan lapion ja ryhdyn puuhaan. Lapioin lunta polvillani haudan reunoiksi, makaan välillä montussa selälläni ja mittailen. Asetan metsäsukset ja risut kattohirsiksi ja levitän tarpin katoksi. Narut kiinnitän lumella maahan.
Luikertelen matotyyliin kuoppaani jalat edellä. Katto on viiden sentin päässä nenästäni. Ei sovi ahtaanpaikankammoiselle tämä tupa. Puolelta öin totean, että tuli sittenkin liian matala. En mahdu kyljelleni ja kun suksi putoaa kolmannen kerran päälleni, lähden viereiseen laavuun nukkumaan. Iltanuotion hiillos lämmittää mukavasti.
Olen palannut mukavuusalueelleni ja oppinut uuden asian lumimajoitteista. Tehdään vain, jos on pakko, lunta vähintään kaksi metriä eikä harjoitella yksin metsänkorvessa.
Pysyn lämpimänä, koska ennen makuupussiin menoa lämmitin kehoni muutamilla kyykyillä ja hypyillä. Söin hyvän iltapalan, joka antaa energiaa lämmöntuottoon läpi yön. Vaikka talvipussi on paksu, se on kuitenkin vain eriste. Hyväkään pussi ei pidä lämpimänä ihmistä, joka on valmiiksi kylmissään.
KOTONA puen hiihtovarusteita päälleni ja työnnän avaruuspeitteen juomaliivin selkätaskuun. Jos loukkaan itseni enkä pääsekään hangesta ylös, kuinka moni hiihtäjä tulee vastaan arkiaamuna? Kuinka monella heistä on varusteet auttaa minua pysymään lämpimänä avun saantiin asti? Hikinen, ohuessa takissa ja lumessa makaava hiihtäjä kylmettyy hyvin äkkiä.
Tästä lähtien avaruuspeite kulkee mukanani myös kesällä polkujuoksuissa ja marjametsällä. Jos en itse tarvitse, niin joku muu saattaa tarvita, koska Suomessa on aina kylmä.
