Milloin hiljaisuudesta tuli jotakin, mitä pitäisi välttää?

NUOLIALAN kirjasto on saanut lasiseinät ympärilleen kesän aikana. Kirjasto on aiemmin toiminut avoimessa tilassa yläkoulun ja nuorisotilojen yhteydessä.

Koska paljon eläväistä kansanosaa opiskelee ja viettää vapaa-aikaa Nuoliala-keskuksessa, ääntä lähtee. Siitä ovat saaneet osansa myös kirjastossa kävijät. Osa kirjaston asiakkaista on alkanut karttaa nuorten mekkalaa ja jättänyt kirjastovisiitit väliin.

Maailmaan mahtuu ääntä ja pitää mahtua. Seinien pystytys kertoo kuitenkin siitä, että hiljaisuudellekin on oltava paikkansa.

ALENEVAT asiakasmäärät eivät toki ole monenkirjavan äänimaton syytä yksinomaan, vaan osa yleistä trendiä, jossa kirjat ovat muiden vapaa-ajan viettotapojen puristuksessa. Jokunen vuosi sitten kirjastot havahtuivatkin laskeviin asiakasmääriin. Kun opukset eivät enää kiinnosta siinä määrin kuin takavuosina, saadakseen vanhat asiakkaat takaisin ja houkutellakseen uusia kirjastot alkoivat muuttaa toimintaansa kirjapyhätöistä aktiivisen tekemisen olohuoneiksi.

Pian maan eri kirjastoissa sai esimerkiksi pelata lautapelejä, huristella saumureilla, lainata kävelysauvoja, painaa rintanappeja ja askaroida 3d-tulostimella.

Koska osa näistä toiminnoista ei ole niitä vaimeimpia, aiemmin hiljaiseksi mielletyihin tiloihin tuli ääntä. Ikään kuin hiljaisuudesta olisi sitä myötä tullut jotakin, mitä pitäisi välttää; alettiin vakuutella, että ei kirjastossa tarvitse olla hiljaa.

Ei niin. Ei siellä toisaalta tarvitse pitää metakkaakaan. Nuolialaan vähin äänin kohonneet seinät todentavat vaiteliaan äänimaiseman arvostuksesta.