PERKIÖNTIELLÄ PAINELI pari pikkukaveria muovimopoillaan. En tunnistanut poikia, mutta epäilen heidän olleen jostain lähitienoon omakotitalosta.
Lasten kanssa kannattaa olla kaveria, ja niin aloin hieroa tuttavuutta. Sanoin heille jotain sellaista, mitä aikuiset tapaavat keksiä lasten kanssa, kun eivät parempaa osaa. Poikkesin yleisestä linjasta sikäli, etten varoitellut heitä mistään enkä neuvonut tekemään toisin kuin tekivät.
Pojat eivät kuulleet kommenttiani, ja toinen heistä vastasi kysymyksellä: ”Anteeksi kuinka?”
Vastaus yllätti minut. Alle kouluikäiset lapset pyytävät yleensä selvennystä sanomalla ”mitääh”. Nämä pojat vastasivat niin kuin olisivat olleet matkalla television kulttuuriohjelmaan.
JÄIN MIETTIMÄÄN koko päiväksi, mistä poikien tyylikkäät vuorosanat johtuivat. Olen varma siitä, että ne eivät tulleet ainakaan vanhempien tietoisista kasvatustuokioista.
Sen sijaan jossain Perkiöntien tienoon kodissa on totuttu harrastamaan hyviä tapoja ja kohteliaita sanoja. Siellä kiitetään, odotetaan omaa vuoroa, jaetaan tasan ja tarvittaessa sanotaan ”anteeksi”.
Vanhemmat, lähipiiri ja mahdolliset isommat sisarukset antavat mallin, joka tulee automaattisesti pikkupojan mieleen, kun satunnainen ohikulkija puhuu epäselviä.
Ei riitä, että ennen isotädin syntymäpäiviä lapselle muistutetaan kiitos-sanan tarpeellisuudesta.
FILOSOFIASSA on termi ”ostensiivinen oppiminen”: tiettyjä asioita voi opettaa vain viemällä oppilas kohteen äärelle ja kertomalla, että siinä se on. Esimerkiksi värit opitaan ostensiivisesti. Osoitetaan sinisiä ja punaisia asioita ja samalla kerrotaan, että nämä tässä ovat sinisiä ja nuo toiset taas punaisia. Myös lukusanat opitaan samalla periaatteella: tässä on kaksi omenaa, tuossa kolme banaania ja tuolla neljä appelsiinia.
Ajatus Jumalasta ja pyhästä omaksutaan niin ikään ostensiivisesti. Ihminen saatetaan jonkin perimmäisellä tavalla koskettavan äärelle ja kerrotaan, että tätä olemme tottuneet sanomaan pyhäksi ja jumaliseksi.
Ostensiivisen oppimisen periaatteet pätevät myös kohteliaisuuteen ja hyviin tapoihin. Ei niihin kurssiteta eikä kouluteta, vaan ne omaksutaan. Tarvitaan lukemattomia toistoja niin kuin oppimisessa yleensä.
Ei riitä, että ennen isotädin syntymäpäiviä lapselle muistutetaan kiitos-sanan tarpeellisuudesta. Oikea sana tulee ihan itsestään ja helposti, kun siihen on kotona totuttu.
Kirjoittaja on entinen Pirkkalan pappi, joka kirjoittaa näkövinkkeleitä vaihdellen.
