OLOHUONEEMME joulukuusi on ollut viime vuosina peräisin Pirkkalan metsistä. Epäilen tarkemmaksi paikaksi Keskisentien suuntaa, mutten ole aivan varma. Kuusi on vain ilmaantunut ulko-oven viereen kuin itsestään. Lahjoittaja ei ole jättänyt viestiä, josta selviäisi hänen henkilöllisyytensä, mutta tiedän muutenkin, kuka meillä on käynyt.
Sanotaan, että lahjan antaminen on hienompaa kuin sen saaminen. Enpähän tiedä. Ainakin minä olen nauttinut lahjakuusestani täysin siemauksin, kun taas lahjan ostaminen on voinut tuntua velvollisuudelta.
KUUSEMME on aina ollut kohtuullisen tasapainoinen. Joka kerta on löytynyt asettelu, jonka jälkeen se on näyttänyt riittävän hyvältä kaikkiin suuntiin, joista sitä katsotaan.
Neulaset ovat pysyneet hyvin, ja loppiaisena on tuntunut siltä, että kuusessa olisi vielä kisakestävyyttä, mutta loppiainen olkoon ehdoton takaraja. Silloin on aika tehdä tilaa uusille asioille.
Varisemisessa on sentään se hyvä puoli, että elämää on ollut edes joskus, muovikuusessa ei koskaan.
Tuoreena pysyminen on tärkeää. Kolmisenkymmentä vuotta sitten kuusemme pudotti neulasista kolmanneksen olohuoneen lattialle, ja toinen kolmannes varisi kynnyksen seutuville ulos vietäessä. Kun iskin terassilla tyven lattiaan, jäljellä oli vain ranka, joka synkkasi yhteen joulukalan ruodon kanssa.
Muovikuusi ei pudota neulasia, mutta muuten se on keinokulttuuriin maksimointia. Varisemisessa on sentään se hyvä puoli, että elämää on ollut edes joskus, muovikuusessa ei koskaan. Se sopii lähinnä lasten leluksi.
VIERASTAN viljeltyjä, symmetrisen moitteettomia tuotteita. On ankeaa ajatella tanskalaista peltoaukeaa. Toinen toistaan samannäköisemmät puut ovat siellä rivissä kuin sotilaat, jotka erottuvat kaltaisistaan vain sormenjälkien perusteella.
Paljon nautinnollisempaa on ajatella kotikunnan metsissä kasvanutta puuta. Sitä ei ole viikoittain käyty tarkkailemassa ja mittailemassa. Siemenestä lähtien se on kasvanut omaan tahtiinsa ja kurkotellut taivasta kohti. Vihdoin se on löytänyt paikkansa ja elämäntehtävänsä meidän olohuoneemme nurkasta.
JOULUKUUSESSA pitää olla kohtuullisesti epämuotoisuutta ja muhkuraisuutta. Moitteettomuus ja tasalaatuisuus saavat epäilemään huijausta tai ainakin sitä, että kuusi on elämälle vieras. Omat möykkyni on minunkin elämässäni. Nuorille olen opettanut, että ”navajointiaanit tekevät jokaiseen käsityöhönsä yhden tahallisen virheen muistuttamaan siitä, että vain Jumala on täydellinen”.
Oksien aukkopaikat takaavat sen, etten tunne alamittaisuutta koristepuumme äärellä. Olen varma, että myös lahjoittajaa kannustaa tietoisuus tavallisen riittävyydestä. Olisi ahdistavaa, jos hän joka vuosi joutuisi etsimään metsästä kauneimman muotovalion; ja rimmaahan se tavallinen kuusi myös Betlehemin kertomukseen. Siinä tallipihassa tanskalainen koristepuu olisi outo ilmestys.
