TALVEN tulo tietää retkeilijälle joko pitkää taukoa luonnossa liikkumisessa tai sitten aivan uusia ulottuvuuksia, haasteita, itsensä kehittämisen paikkoja sekä varustehankintoja.
Pakkanen on asia, johon tulee suhtautua kunnioittavasti ja nöyrästi. Niin kaunis kuin pakkaspäivä on niin myös yhtä kohtalokas se voi olla väärin varustein.
VIIME talvena nukuin ensimmäistä kertaa yöllä ulkona. Tarkemmin kerrottuna Haukanhiedalla Helvetinjärven kansallispuistossa riippumatossa.
Olin varautunut ostamalla talvimakuupussin, joka lupaa keskivertonaiselle mukavuutta -18 asteeseen saakka. Selän alle laitoin kesäkäyttöön tarkoitetun ilmapatjan sekä riippumattoon kuuluvan underquiltin, joka estää kylmän ilman tulemista alhaalta päin.
Kaikki tilpehööri on karsittu pois, peiliin ja someen en vilkaise koko aikana.
Tuulelta suojasi tarppi eli katos, joka viritellään puihin ja maahan. Tosin en ollut tullut ajatelleeksi, että kiilat eivät pysty jäiseen maahan. Nyt on opittu sekin.
Varustelu toimi ilmeisen hyvin sillä aamulla herätessäni arvelin, että elohopea on tuskin käynyt nollassa. Mittari kertoi kuitenkin -10 astetta. Toki kun kuoriuduin jättiläisperhostoukkakuorestani ja etsin käsiini pakastuneet housut, sukat, paidan, takin ja lopuksi vielä kylmät kengät, olin mittarin kanssa samaa mieltä.
Seuraava tehtävä olikin ojennella jäsenet oikoseksi, käydä pilkkomassa hieman puuta ja sytyttää lämmittävä nuotio. Sen äärellä virittelin trangialla kuumat kaakaot, puurot ja lämmittelin varpaani.
Uskokaa tai älkää, mutta talviretkeilijästä tämä kaikki on ihanaa! Kotisohvan lämmöstä sitä on vaikea kuvitella, mutta ihmismieli on erikoinen. Se sopeutuu ihmeellisen hyvin vallitsevaan olotilaan ja ympäristöön. Mielikuvituksesta on suurta apua.
KUN suunnittelen nyt tulevaa retkeä, näen itseni siellä jossain luonnossa nuotiolla, kuulemassa järven jään pauketta, ääntä ja hiljaisuutta. Rauhoittavaa yksinoloa. Vain minä ja elämän perusasiat. Kaikki tilpehööri on karsittu pois, peiliin ja someen en vilkaise koko aikana.
Talviretkeilyssä täytyy vältellä hikoilua liikkuessa, kylmettymistä paikallaollessa ja tavaroiden epäjärjestystä. Vaikka tämä ei ollut mikään paukkupakkanen niin selväksi tuli, että melkein armeijamainen ennalta tarkasti suunniteltu toiminta ja toimintojen järjestys on välttämätöntä, jos haluaa nauttia retkestä sen sijaan, että etsii jatkuvasti hankeen hävinneitä tavaroitaan.
Kylmässä ei myöskään huomaa heti nestehukkaa, joten lämmintä vettä on syytä pitää termarissa.
KIERRÄN aluetta, kuuntelen puiden natinaa, joka on ehkä kuulostanut entisajan ihmisen korviin maahisilta ja menninkäisiltä. Katson ihmetellen majavien hampaiden töitä. Palaan leiriin, pakkaan kameran ja rinkan selkääni, vedän lumikengät jalkaan ja lähden taapertamaan autolle. Se oli taas aikaa elämästä, joka kannatti viettää juuri näin.
Kirjoittaja on retkitubettaja, hyvinvointialan yrittäjä sekä äiti.
