Vietin aikaa iäkkään, jo viikkoja vuodepotilaana olleen läheiseni luona. Perjantaina illalla kun saavuin hänen luokseen, hän makasi sängyssään ja ruoka tuotiin hänelle tarjottimella sängyn viereen. Juttelimme siinä hetken ennen nukkumaan menoa.
Jo seuraavana päivänä tapahtui jotain merkittävää. Lauantaina hän jaksoi nousta ylös ja tulla kanssani keittiöön ruokailemaan. Huomasin kuinka hänen kasvoillaan alkoi näkyä pientä hymyä ja kuinka hänen askeleensa olivat varmemmat. Sunnuntaina hän liikkui asunnossaan jo lähes entiseen malliin. Yhteinen aika oli tuonut hänelle elinvoimaa, jota pelkkä fyysinen lepo ei voinut tarjota. Toisen ihmisen läsnäolo oli kuin valo, joka oli ajanut yksinäisyyden varjot syrjään.
Tämä sai minut pohtimaan kuinka tärkeää läsnäolo on erityisesti niille jotka kokevat yksinäisyyttä. Yksinäisyys voi hiipiä elämään hitaasti ja kietoa ihmisen omaan itseensä. On tärkeä havaita, että joskus pienikin ele kuten vierailu, puhelu tai yhteinen ateria voi tuoda toivoa ihmisen päivään.
Jumalan rakkaus ilmenee usein lähimmäisen rakkaudessa, kun pidämme toisistamme huolta ja jaamme aikaa. Emme ainoastaan ole toistemme tukena, vaan olemme myös välikappaleita Jumalan työssä. Jeesus opetti meitä rakastamaan lähimmäistämme kuin itseämme. Tämä rakkaus ei vaadi suuria tekoja, toisinaan pieni hetki läsnäoloa riittää.
