ENSIMMÄISEN KERRAN rippikoulun vetäjä huokaisee Seuriksen pihassa, kun bussi nytkähtää liikkeelle ja perheet jäävät vilkuttelemaan.
Silloin tietää, että kaikki osallistujat ovat paikalla. Ei tarvitse vastailla siihen, saisiko lähteä puolta tuntia aiemmin, kun on mopokortin kirjalliset.
Kaikki tavarat ovat mukana jos ovat: pallot, laitteet, maalikynät ja kioskitarvikkeet. Ensikertalaisia isosia on valmennettu vuoden kerran. Rippikoululaisten nimet on painettu päähän, ja tutustuminen on aloitettu. Pelitaktiikka on laadittu, eli on suunniteltu, miten toimitaan juuri tämän leirin kanssa.
On paljon asioita, joille ei enää voi tehdä mitään. Näillä mennään mitä on.
TOISEN KERRAN voi huokaista leirin viimeisenä iltana, kun kaikki leiriläiset ovat lähteneet nuotiolta unille, liian väsyneinä kaikki, mutta tällaista on nuoruus.
Tai oikeastaan vasta sitten voi huokaista, kun kaikki ovat omissa sängyissään ja huoneista kuuluu sellainen tuhina, että voi olla varma niiden siellä olevan ja pysyvän. Silloin voi ottaa hieman omaa aikaa, tallustella pihalla, katsella järveä ja hengittää suviyön kauneutta.
Ei niin rakastettua lasta tai rippikoululaista, ettei tuntisi itseään ikionnelliseksi, kun hän on vihdoin nukahtanut.
KOLMAS HUOKAUS on raastavin. Se pihahtaa bussissa, kun alkaa kotimatka. Väsynyt joukko on raahattu aamupalalle ja saatu siivomaan paikat. Joku käy juuri tänä aamuna hitaalla, mutta lähtöpäivänä ei pidä tehdä riitaa, kun on viikko oltu sovussa. On sanottava, että pitele edes harjanvarresta kiinni. Eikä siinä itsekään ole paras versio itsestään.
Viimeistään bussissa esitellään löytötavarat. Ja mitäs minä sanoin silloin vanhempainillassa: pojille ei pidä ostaa leirille uusia vaatteita, eivät ne niitä kuitenkaan tunnista.
NELJÄS HUOKAUS pääsee konfirmaatiopäivän iltana, kun kaikki vierailut on vierailtu. Yhtä kotia kohden aikaa ei ole paljon, mutta lyhyenkin käynnin aikana ehtii luoda vanhempiin ensikontaktin, joka auttaa, kun seuraavan kerran tavataan muissa asioissa. Onneksi Pirkkalan perinteisiin ei ole kuulunut isosten lauluesityksiä. Niihin kuluisi kallista aikaa.
Illalla kotona vielä miettii, ettenhän vain sanonut jossain jotain typerää tai laukaissut vitsiä, joka ei oikein toiminut.
Erään pikkulapsen vuorosanat muistan, kun olin jo tekemässä lähtöä ulko-ovella: ”Tuu pois sieltä parvekkeelta, pappi meni jo.”
