ÄKKIÄ kotiin, ennen kuin Mörkö tulee.
Kuinka monen aikuisen päivittäiseen ajatusvarastoon tuo lause kuuluu? Ehkä monenkin, jos nauttii vilkkaasta mielikuvituksesta. Mutta vielä useammin yliluonnollista kauhua käsitteleviä ajatuksia pyörittelevät lapset.
Lause laukkasi mielessäni niinä talvi-iltoina, kun alakoululaisena lähdin naapurista ystäväni luota kotimatkalle. Kammon ydin oli kauempana alarinteessä sijaitseva naapurustomme autotalli ja sieltä aukeava reitti metsän läpi kulkevan tien pimeyteen.
Kamalaa oli tiirailla, näkyykö siellä mitään, mutta ehkä vielä kamalampaa oli juosta koko matka kotiin valaistusta pihasta toiseen vilkaisematta taakseen.
MUUMIEN Mörkö lienee meille 90-luvulla syntyneille se yleisin olento, johon lapsuuden pelot kiteytyvät. Mörkö ei suinkaan jäänyt chillaamaan vain autotallin nurkille, vaan kulki mukanani kaikkialle, missä oli pimeää.
Isästäni kehittyi ammattimainen mörönmetsästäjä. Kyläillessämme mummolassa ja kertoessani nukkumaan mennessä pelostani isä lupasi ajaa Mörön hiustenkuivaajalla mumman rantasaunaan ja heittää sellaiset löylyt, että jäinen kammotus sulaa.
Urheaa sinänsä, mutta pohjaton mielikuvituksenikaan ei riittänyt siihen, että olisin voinut uskoa hirvityksen kohtaavan loppuaan ikinä lopullisesti.
Kävi ilmi, että kyllä se kohtasi. Siihen vaadittiin vain monta vuotta, nuoruus ja astuminen aikuisuuteen.
METSÄ, pimeys ja tv lienevät yhä yleisiä lasten pelkojen lähteitä. Niiden rinnalle on kirinyt mörrimöykky, joka alkoi keräillä voimia jo omassa lapsuudessani: internet ja moderni teknologia. Siinä missä minä kuuntelin tarinoita Pokémon-pelien MissingNo-glitchistä, voivat nykynuoret jännittää creepypasta-tarinoiden äärellä.
Teknologian vaarat ovat kautta aikain olleet kauhuviihteen peruskauraa. Milloin haamut ovat ryömineet olohuoneisiin tv-ruuduista, milloin puhelinlankoja pitkin. Jo pelkkä teknologian temppuilu tarjoaa mielettömiä kauhunväristyksiä. Omiin vuodesta toiseen toistuviin painajaisuniini kuuluu se, jossa kännykkäni ulkoasu muuttuu, sen näyttö hallusinoi eikä se reagoi enää kosketukseen.
Kuulostaa ehkä höpsöltä. Mutta väitän, että puhelinpainajaiset kuvaavat koko ihmiskunnan ydinkysymyksiä: ovatko luomuksemme sittenkään hallinnassamme? Teknologian uhkiin perustuva fiktio vetoaa, koska tunnistamme siinä jotakin todellista.
VIIME viikolla haastattelin tamperelaista taiteilijaa Sanni Saarta hänen Galleria 2:ssa avautuneesta näyttelystään. Saaren kertoessa kameransa aavemaisesta oikkuilusta mieleeni palasi elämäni yliluonnollisin kokemus, joka tapahtui rippileirin turvassa.
Loikoilimme ystäväni kanssa leirikeskuksen sängyillä, kun hänen kännykkänsä ruudulle ponnahti jotakin pelottavaa. Kaksivärinen siluettikuva, joka muistutti etäisesti ja ilmiselvästi veistä, josta valuu verta.
Katsoimme toisiamme kauhistuneina. Emme keksineet näylle yhtäkään selitystä. Kiiruhdimme saliin muiden nuorten seuraan.
Papeille, yliluonnollisten ilmiöiden asiantuntijoille, emme hiiskuneet sanaakaan.
Lue myös: ”Kummitus” ilmestyi Sanni Saaren kameraan – ”Tätä kuvaa on mahdotonta luoda uudestaan”
