MUTTA äskenhän se oli vielä elossa.
Tuo oli ensimmäinen ajatukseni kesäpäivänä vuonna 2012, kun isäni soitti ja kertoi perheemme kissan kuolemasta.
Vain kolmisen vuotta vanha maatiaiskissamme oli käyttäytynyt aamulla kummallisesti. Olin löytänyt sen ennen kesätyöpäivän alkua viileän saunamme lauteelta, oudon epämukavasta paikasta. Kannoin kissan hellästi olohuoneen sohvalle. Kissa, joka ei yleensä sietänyt kantamista, ei vastustellut lainkaan vaan makasi sylissä voimattomana kuin pehmolelu.
SINÄ päivänä oli vaikea keskittyä hotellihuoneiden siivoamiseen. Kesälomaa viettäneet isäni ja siskoni tarkkailivat kotona kissan vointia. Suunnittelimme vievämme sen seuraavana päivänä eläinlääkäriin, jos sen vointi ei parane. Saattoihan uupumuksen taustalla olla harmiton flunssakin.
Töiden jälkeen menin sovitusti hengailemaan ystävieni seuraksi heidän lukionsa ateljeeseen.
Ei mennyt tuntiakaan, kun isä soitti, että kissan vointi oli mennyt huonompaan. Ja hyvin pian, muistikuvieni mukaan noin viidestä kymmeneen minuutin päästä, hän soitti uudestaan ja kertoi, että kissamme oli kuollut.
Mitä ihmettä.
”Mutta äskenhän se oli vielä elossa”, sanoin, järkytyksestä tyhmänä.
”Niin oli”, isäni sanoi, surua äänessään.
Menin jatkamaan puhelua lukion pimeälle käytävälle. Puhelun jälkeen istuin siellä pitkään, pelkän hätäpoistumistielampun valossa.
Kadutti. Miksi en ollut lähtenyt töiden jälkeen kotiin?
Meillä koti tuntui seuraavina viikkoina tyhjältä. Samaa mieltä oli ehkä toinen kissamme, kuolleen veli. Oliko vain ihmisten kuvitelmaa, vai näyttikö kolli tosiaan siltä, kuin se olisi etsiskellyt siskoaan?
KISSAMME viimeinen päivä tuli mieleen, kun katsoin soutaja Jari Saarion videohaastattelua viime viikolla. Atlantin yli edes takaisin soutaneen Saarion matka kesti kuukausia. Paluupäivänä viime viikon keskiviikkona, vain vähän ennen lennon lähtöä, hän sai kuulla, että perheen 7-vuotias Indy-koira oli menehtynyt.
”Perheen piti olla vastassa. Meidän piti itkeä onnesta, mutta kyllä nyt mennään kotiin ja itketään surusta”, Saario sanoi.
Murheen murtama Saario antoi kasvot surulle, jonka lemmikin kuolema voi omistajiinsa jättää. Eri ihmiset kiintyvät eläimiin eri lailla, mutta klisee pitää paikkansa: useille lemmikistä tulee perheenjäsen. Sen kuolema voi jättää jälkeensä monenlaisia tunteita, katumustakin.
Yksi paikka tunteista puhumiseen ovat Pirkanmaan eläinsuojeluyhdistyksen Pesun tapaamiset. Tänä vuonna 20-vuotisjuhlaansa viettävä yhdistys järjestää maakunnassa vertaistukiryhmiä lemmikkinsä menettäneille. Pirkkalassakin on kokoonnuttu sellaiseen.
MEILLÄ koti tuntui seuraavina viikkoina tyhjältä. Samaa mieltä oli ehkä toinen kissamme, kuolleen veli. Oliko vain ihmisten kuvitelmaa, vai näyttikö kolli tosiaan siltä, kuin se olisi etsiskellyt siskoaan? Ainakin se alkoi hakeutua syliin aiempaa enemmän ja on nykyään todellinen sylikissa.
Kun nykyään muistelen liian nuorena kuollutta kissaamme, muistelen enää vain harvoin sen kuolinpäivää, omaa poissaoloani sen aikana. Muistelen kissan pöhköä tapaa kuolata syliini märkä läikkä silloin, kun se oli erityisen tyytyväinen. Sitä, kuinka taistelimme tilasta sen hyppiessä koisimaan läksykirjojeni päälle. Sitä, miten sen kuonoa ympäröivä tumma alue näytti ihan mursuviiksiltä. Ja sitä, miten silkkiseltä sen helmenharmaa turkki tuntui sormissa, kun sitä silitti.
Kun on itketty surusta, lopulta sitä itketään taas onnesta.
