VIIME aikoina on ollut otsikoissa, kuinka mielenterveyspalvelut takkuavat.
Tämä ilmaisu on lievä ja suorastaan loukkaava niille sadoille ja sadoille ihmisille, jotka odottavat toivon ripettä saadakseen apua. Kirjailija Miki Liukkosen läheiset ovat antaneet ”kasvot” kuolemalle, joka niin sanotusti pois hoidettiin hoidettavista, jättämällä hoitamatta.
MIKÄ tässä maailman onnellisemmaksi väitetyn kansan päättäjissä mättää, että kouluväkivaltaa kokeneita kiusattuja nuoria, yksinäisiä vanhuksia tai muuten diagnoosin saaneita ei saada ajoissa avun piiriin? Yksi yhteinen piirre heitä yhdistää, nimittäin raha. Heillä sitä riittää, jos on tarvetta mennä yksityispuolelle hakemaan apua. Tällä hetkellä psykiatrisen avun saaminen on suht mahdollista yksityispuolella.
Täällä tarvitaan lisää sairaalapaikkoja mielensä särkeneille ihmisille ikään katsomatta. Tämän pitäisi niin sanotussa sivistysvaltiossa olla itsestäänselvyys.
JOS pääset, kuten allekirjoittanut, raskaiden elämänvaiheiden ryvettämänä kahden yön kriisihoitoon, tulohaastattelussa kielletään pohtimasta juurisyytä, mikä on mielen hajoittanut. Kun vielä älyää hakea apua ilman, että on päihtynyt, viillellyt itsensä ja vaikka läheiset ovat huolissaan. Tietää tulevansa torjutuksi ja että lääkäri viestii suusanallisesti tai vähintäänkin kehonkielellä, että mitä noin terve täällä tekee.
Kun tarpeeksi nöyryytetään ja ei tule kuulluksi, meidän yhteiskunta ei tule listan kärkeen onnellisten maiden ykkösenä. Tullaan näkemään, että sen sijaan itsemurhat lisääntyvät. Ei vain syrjäytyneiden nuorten, vaan myös vanhuksien hoito, jossa se mahdollinen ainoa ihmiskontaktikin evätään digipalveluiksi. Se ei kuitenkaan missään määrin korvaa ihmisen kohtaamista esimerkiksi juuri kotihoidon puolelta. Meillä tarvitaan ihmisiä, inhimillisyyttä huomaamaan ajoissa hätä ja mielenhäiriöt.
Voiko kukaan kuvitella, että mielenterveysapua tarvitseva jaksaisi edes hakea etäkontaktia. Kun ei jaksaisi edes elää!
Yksi potilas muiden joukosta