TALKOOLAISISTA oli lapsuuteni salibandyjoukkueessa ainainen puute. Kun oma seurani järjesti turnauksen, pula avustavista käsipareista oli erityinen. Osa vanhemmista leipoi puffetin mokkapaloja, kun taas toiset ilmoittautuivat muihin tehtäviin turnauksessa. Isäni päätyi Pirkkalan vapaa-aikakeskuksen toimitsijapöydän taakse käyttämään ottelukelloa.
Tehtävä oli yksinkertainen: kellon käynnistäminen napista silloin, kun peliaika alkoi ja sammuttaminen silloin, kun se päättyi. Virka oli niin helppo, että siinä ei voinut epäonnistua.
ISÄNI toiminta toimitsijapöydän takana johti täyteen katastrofiin. Ottelu suistui kaaokseen viimeistään siinä vaiheessa, kun hän unohti käynnistää kellon kokonaan. Kun tilanne pitkän ajan päästä huomattiin, isäni pyyhki taululta polemiikkia seuranneessa paniikissa myös tuloslukemat. Kukaan ei tiennyt, kuinka paljon ottelua on mahdollisesti pelattu ja kuinka kauan kello on ollut pysähdyksissä. Epäilyksen varjo lankesi myös kellonkäyttäjän aikaisemman toiminnan ylle.
Vajosin itse polvenkorkuisena salibandyjuniorina häpeästä kokonaan vaihtopenkin alle. Isäni oli tyrinyt täydellisesti ja pilannut koko ottelun.
PIRKKALAISEN kesätoimittajana olen kiertänyt kirjoittamassa ja kuvaamassa useita paikallisia kesätapahtumia. Niissä vapaaehtoiset huhkivat töissä palkatta ja tunteja laskematta. Toiset toimivat järjestyksenvalvojina, jotkut kaatavat kahvia ja toiset repivät portinpielessä lippuja. Jokainen heistä uhraa omaa aikaansa, jotta koneisto pysyisi pyörimässä ja tapahtuma pystyttäisiin järjestämään.
Makkaran ja pahvisesta mukista hörpityn kahvin voimalla työskentelevät käsiparit kannattelevat tapahtumia Suomen jokaisessa nimennotkossa. Ilman vapaaehtoisia pitämättä jäisivät niin jääkiekon MM-kilpailut kuin megakonsertitkin – saati sitten Pirkkalan karnevaalit, PJK:n ottelut tai lasten salibandyturnaukset. Niin vähäistä tapahtumaa ei ole, että siellä ei tarvittaisi vapaaehtoista apua. Toisaalta suuriakaan massatapahtumia ei järjestetä pelkästään ammattilaisten voimin.
Elämme yhä talkooyhteiskunnassa. Täällä Pohjantähden alla -trilogian Koskelan Jussin kattotalkoista on kuitenkin siirrytty aikaan, jossa moderni viihdeteollisuuskin pyörii vapaaehtoistyön avulla.
HAASTATTELIN keväällä Haikan lavan talonmiehenä toimivaa Jussi Koskista. Pitkän linjan talkooveteraanin mukaan nuoria on nykyään aikaisempaa hankalampaa saada talkoisiin. Nuorempi sukupolvi ei hänen mukaansa mukaansa välttämättä tiedä, mitä he kahden viikon päästä tekevät.
Tapahtumien perustukset on valettu niin, että niiden järjestäminen vaatii talkoolaisten voimanponnistuksia. Kokonaisuudessaan vapaaehtoistyön arvoksi on laskettu vuositasolla yli neljä miljardia euroa. Mitä tapahtuu, jos uusi sukupolvi lähtee omalla ajallaan mieluummin heittelemään frisbeegolfia kuin pönöttämään järjestyksenvalvojan liivi yllä paikalliseen alasarjan jalkapallo-otteluun?
Se on kauhukuva, jota jokainen urheiluseura ja tapahtumajärjestäjä pelkää.
SIISPÄ: kiitos teille talkoolaiset. Jopa sinä, minut kellonkäyttöfiaskollasi häpeään saattanut isäni.
