ALKOHOLI on Suomessa ainakin toistaiseksi eniten käytetty ja siksi runsaasti haittoja aiheuttava päihde. Alkoholiongelmat ovat maassamme tyypillisesti keski-ikäisen ja sitä vanhempien väestönosien taakka. Vanhemmat sukupolvet omaksuivat alkoholin käytön siksi, että se oli päihteistä helpoimmin ja usein myös ainoa, joka oli saatavilla.
Viinan kirojen seuraukset näkyvät väestötason terveydessä nyt, kun pisimpään alkoholia käyttäneet sukupolvet ikääntyvät ja kosteimmat vuosikymmenet alkavat olla takana. Pirkkalankin päihdesairaanhoitajan vastaanotolla näkyy alkoholi asiakaskunnan merkittävimpänä syynä tulla hoitoon (Pirkkalainen 3.5.)
VAIKKA vastaanotolle voisi hakeutua muunkin kuin alkoholiriippuvuuden takia, moni addiktiryhmä ja myös heidän läheisensä loistavat poissaolollaan. Miksi apua ei haeta? Onko niin, että palvelun olemassaolosta ei tiedetä vai eikö apua osata tai haluta pyytää?
Voi toki näinä verkkopalveluiden aikakaudella olla, että tukea mitä moninaisimmista addiktioista irti pääsemiseen haetaankin, mutta erinäisistä syistä muilla tavoin kuin kasvokkaisista kohtaamisista terveydenhuollon henkilöstön kanssa.
Osasyynä voi olla sekin, että jotkut kokevat tuen hakemisen hyödyttömäksi. Ehkä apua on joskus kipeästi kaivattu, muttei saatu. Se lannistaa. Sitten ovat ne, joiden riippuvuus on pitkälle kehittynyt ja jotka ovat tietoisesti kieltäytyneet mahdollisesti tarjotusta avusta. He ovat omalla päätöksellään tuen ulottumattomissa.
Saattaa olla myös niin, että nimensä vuoksi palvelu ymmärretään vain päihdeongelmaisille tarkoitetuksi, vaikka addiktoitua voi paljon muuhunkin. Voihan ihminen olla riippuvainen, mutta ei tunnetuimmista päihteistä kuten alkoholista, huumeista ja tai väärinkäytetyistä lääkkeistä. Siitä kertovat omaa tarinaansa työnarkomaanit, syömishäiriöiset, pornoriippuvaiset, pelihimoiset ja vaikkapa liikunta-addiktit.
Ei ole medikalisaatiota nähdä pakkomielteiden monia ilmenemismuotoja, vaan on hyvä, että pyritään tunnistamaan ilmiö kokonaisuudessaan. Silloin on mahdollista yrittää kehittää ja tarjota kulloiseenkin addiktioon tepsivin apu.
OIKEANLAISEN avun saanti otolliseen aikaan on tärkeää niille, jotka ovat riippuvuutensa ja siitä johtuvan avuntarpeensa jo tunnistaneet ja tunnustaneet. He ovat haluamalleen muutokselle vastaanottavaisia.
Eritoten ja paradoksaalisesti apu olisi vielä tärkeämpää niille, jotka ovat jo niin syvällä sairaudessaan, että väittävät, ettei riippuvuutta ole; kun tuhoisaa käyttöä selitetään sillä, että lopetus onnistuu silloin, kun haluaa lopettaa.
Silloin, kun addikti joutuu puhumaan mustaa valkoiseksi ja kun riippuvuudesta aiheutuu ilmiselvästi haittaa, on aika tunnustaa tosiasiat – ei vain puhujan itsensä vaan myös mahdollisten läheistensä takia.
