RIKOSLAIN 20 luvun kokonaisuudistus tuli voimaan vuoden alusta. Sen seurauksena seksuaalirikoksen määritelmä on osittain muuttunut. Sillä, onko uhri puolustuskyvytön vai ei tai onko käytetty väkivaltaa tai sen uhkaa, ei nyt ole enää merkitystä. Raiskauksen tunnusmerkistö täyttyy jo, jos vapaaehtoinen suostumus puuttuu.
Miten suostumus tai sen puuttuminen osoitetaan rikosoikeusprosesseissa, on jo herättänyt paljon keskustelua ja samoin se, mikä on riittävä rangaistus teosta.
VAIKKA raiskauksen tunnusmerkistö muuttui, rangaistusasteikkoon ei kokonaisuudistus tuonut kiristyksiä.
Kun kansan syvät rivit nostavat rikosten liian lieviksi käsitetyt rangaistukset epäkohtana esiin, se usein leimataan yksisilmäisen ja kovan linjan populismin viljelyksi. Silloin sanotaan pyrittävän monimutkaisen ongelman yksinkertaiseen ratkaisuun tavalla, jonka olisi määrä vähentää rikoksia pelotevaikutteella.
On vaikea ymmärtää, miksi kovempia rangaistuksia kannattavien käsitetään tavoittelevan yksinomaan rikosten vähenemistä. Tunnettua on, että jos missä, niin vankilassahan rötöksiä oppii tehtailemaan.
Kovempia rangaistuksia kannattavien mielestä kyse voi olla siitä, että monien rikosten rangaistusasteikko Suomessa on aika lievä, minkä vuoksi lepsusti tuomituista rikoksista kuuluisikin saada nykyistä raskaammat rangaistukset. Tämä keskustelu käynnistyy toistuvasti esimerkiksi silloin, kun rattijuoppo on törttöilyllään aiheuttanut murhenäytelmän tai kun rikoksen kohteena on puolustuskyvytön lapsi.
Rangaistuksen koventamisen vaateen takana on se, että tuntuvasta rikoksesta pitäisi saada tuntuva rangaistus.
VAIKKA yhteiskunta tavoittelee rangaistuksilla ja niiden uhalla ohjaavansa kansalaisia oikeaan, ehkä rangaistuksen koventamisvaateissa todellakin kyse on siitä, että tuomiot koetaan liian heppoisiksi.
En usko kenenkään naiivisti olettavan, että kovempien rangaistusten uhka saa rikolliset parantamaan tapansa. Rangaistuksen koventamisen vaateen takana on se, että tuntuvasta rikoksesta pitäisi saada tuntuva rangaistus.
Tätä mieltä on esimerkiksi ex-valtakunnansyyttäjä Matti Kuusimäki. Kanava-lehden artikkelissaan hän arvostelee sitä, että toisin kuin muissa Pohjoismaissa, Suomessa valtaosa perusmuotoiseen raiskaukseen syyllistyneistä saa vain ehdollista vankeutta edelleen.
SE, MIKÄ teko on rikos missäkin yhteiskunnassa ja minäkin aikakautena, vaihtelee. Rangaistuksen sisältö ja pituus muuttuvat myös.
Kun ex-valtakunnansyyttäjä on esittänyt kantansa raiskaustuomioiden rangaistusasteikosta, en usko hänelle syydettävän ylenkatsovia moitteita yksioikoisesta tavasta ymmärtää rikos ja sen rangaistus. Hänen sanomanaan huomiolla on arvoa ja painoarvoa.
Raiskausten uhrien puolesta sopii toivoa, että arvovaltainen näkemys toimisi muutoksen ajurina alati kehittyvässä lainsäädäntötyössä.
