OLEN perin piintynyt tapoihini liikkua. Laji (hölkyttely), seura (yksin), reitti (yhteen suuntaan 2,3 kilometriä ja samaa reittiä takaisin), vauhti (semmoiset 38 minuuttia), määrä (pari, ehkä kolme kertaa viikossa), oheistekeminen tylsistymisen estämiseksi (musiikin tai podcastien sun muiden jaaritusten kuuntelu) ja asu (kulahtanut, sarjaa mökkivaatteet).
Viimeiseksi luetellusta syystä johtuen liikun mieluiten sellaisina vuorokauden ja vuoden aikoina, joita voi luonnehtia adjektiivilla säkkipimeä.
Koska puolena vuodesta ja puolena vuorokauden tunneista ajankohta ei omaan vuorokausirytmiini istu, valitsen liikkua ulkona ympäristöissä, joissa on toivoakseni vähän muita kulkijoita ja / tai sosiaaliset kontaktit rajoittuvat enimmäkseen etäältä tapahtuviin ohituksiin.
Jos voisin määrätä säänkin, tiedän, mitä valitsisin. Koska se ei onnistu sadetanssin ja auringonpalvonnan vuorottelusta huolimatta, pienen ihmisen täytyy vain yrittää vaikuttaa siihen, mihin voi.
Uusien lenkkareiden hankkiminen on vaikutusmahdollisuuksieni ulottumattomissa.
LENKKARINI ovat nähneet parhaat päivänsä jo aikapäiviä sitten, miltä ne näyttävätkin. Sisusten harsuuntuneet pehmusteet kiipivät kantakupeista kohti akillesjännettä. Katkeilleet nauhat on sidottu useista kohdista solmuin. Nauhakujat ovat venähtäneet. Reikiä löytyy muitakin kuin tehdasvalmisteisia. Pohjat on juostu kekkosiksi.
Tossujen iskunvaimennus ei kestä enää kohtalonkaan iskuja. Niitä väistelläkseni olen vuorannut lenkkarini ylimääräisellä pohjallisparilla. Minun ja maailman välissä on oltava aina jotakin pehmeää.
Jos hankin uudet tossut, arveluttaa, että sen jälkeen en niin sanotusti saa enää kenkää kunnolla jalkaan.
LUULEN, että yksi kaunis päivä lenkkini keskeytyy siihen, että tossut vain ratkeavat ja pohjat jäävät tielle. Ei onnistu enää pohjalta ponnistaa.
Koska sen päivän olen kuvitellut tulevaksi jo vuosien ajan jokaikinen kerta, kun olen reippailemaan sohvalta vääntäytynyt, eikä se päivä ole vieläkään valjennut, olen liukunut itsepetoksen tielle. Ehkä lenkkarini kestävätkin ikuisesti? Jos näin, kauanko tämä ikuisuus tarkalleen ottaen kestääkään?
Kun näin pitkälle ollaan päästy, minä ja lenkkarini, kiinnostus siihen, miten pitkään kengät sinnittelevätkään on suurempi kuin pelko siitä, että vielä on tuleva päivä, jolloin jolkotteluni keskeytyy jalkineiden hajoamiseen.
EN SIIS astu epämukavuusalueelleni, kauppoihin, ennen kun harrasteeltani on pohja pois.
Minut pitää lenkkarikauppojen ulkopuolella sekin, että vaihtoehtojen runsaus lamaa minut. Koska en osaa valita, jätän valitsematta niin pitkään kuin mahdollista.
Perimmäinen syy kuitenkin on se, että jos hankin uudet tossut, arveluttaa, että sen jälkeen en niin sanotusti saa enää kenkää kunnolla jalkaan.
