LÄHISUVUN Whatsapp-ryhmään tulleessa kuvassa näkyy lumesta valkoinen parkkipaikka ja kita ammollaan seisova peräkärry.
Punaisen kuomun alle on pinottu pahvilaatikoita, suvun perintölipasto uusine kirjavanvärisine nuppeineen, vanha mikroaaltouuni ja kapea pesukone. Vieressä hymyilee siskoni.
”Lapin tyttö ja maallinen omaisuutensa”, kirjoittaa äitimme kuvan saatesanoissa.
VANHEMMUUDESSA suoriutumista voi mitata monella mittarilla. Jos keskitytään vaikkapa lasten puolesta ajettujen kilometrien määrään, äitini sijoittuu kirkkaasti kärkikastiin.
Äitienpäiväviikon tiistain hän vietti siskoni muuttokuskina välillä Rovaniemi–Savonlinna.
Vajaan 700 kilometrin varrella oli varmaan aikaa rupatella kaikenlaista. Tosin luultavimmin siskoni nukkui ja äitini antoi hänen nukkua. Ainakin sen verran mitä malttoi kuulumisten kyselyn lomassa.
OMA MUUTTOKUORMANI oli perin vaatimaton, kun muutin ensimmäistä kertaa omaan asuntoon Tampereelle. Silloin ei peräkärryä tarvittu, sillä jakkara, patja, jalkalamppu ja muutama Ikea-kassi mahtuivat hyvin äidin auton takapenkille.
Matkalla ostimme vielä Kalevan Prisman Gigantista minulle pölynimurin, ensimmäisen ihkaomani. Kun myyjä pyysi takuukuittia varten osoitettani, sanoin uuden kotini asunnon ja talon numeron väärin päin.
”Tarkoititko 12 B 20?” äiti korjasi vierestä nopeasti, ulkomuistista.
TAMPERE, Rovaniemi ja Savonlinna eivät ole jääneet meidän siskosten ainoiksi muuttokohteiksi.
Tässä vaiheessa alkaa käydä turhaksi laskea, montako rappusta äidin jalka on noussut uusien opiskelu-, työ- ja asuinkaupunkiemme kerrostalojen rappukäytävissä. Saati monenko uuden talon roskakatoksen sijainnin hän on opetellut ihan vain yhden viikonlopun muuttosiivouksessa auttaakseen.
Vuosi vuodelta olen havahtunut paremmin siihen, että tällainen apu ei ole itsestäänselvyys. Ystäväpiiriini kuuluu lukuisia ihmisiä, jotka ovat valmiita auttamaan toisia sekunnin varoitusajalla, mutta joiden omissa elämänmuutoksissa lapsuudenperheen jäsenet eivät ole läsnä.
Syitä on tietysti monia. Sairastava tai vanha ihminen ei jaksa nostella painavia laatikoita. Vähävarainen ei välttämättä kykene matkustamaan maan toiselle puolelle yhtä porrasjumppaa varten, vaikka kuinka haluaisi. Sitten on niitä perheitä, joissa muuton tiedetään sujuvan paremmin ilman kireiden välien aiheuttamia tunteenpurkauksia ja pahaa mieltä.
Silloin arvokkaita ovat ystävät, sukulaiset, kaikenlaiset henkiset äidit.
FYYSISESSÄ työssä auttaminen ei ole ainoa tai paras välittämisen mittari. Silti muuttopäivän aamuna tuntuu aina yhtä helpottavalta nähdä, kuinka äidin auto parkkeeraa kadunvarteen ja ikkunassa heiluttaa lapaseen puettu käsi.
Ennen siskoni Rovaniemen-muuttoa äiti lähti miehensä kanssa matkaan jo hyvissä ajoin. Suunnitelmissa oli bongata pari lintua ennen urakan alkua. Muuttoa edeltävänä iltana Whatsappiin kilahti riemastunut valokuva luontopolulta.
”Sata vuoden pinnaa koossa. Pikkukäpylintu oli number one hundred Ounasvaaran luontopolulla.”
Hyvää äitienpäivää uusiin ja vanhoihin koteihin, huoltoasemien pöytiin ja tien päälle.
Kirjoittaja on Pirkkalaisen toimittaja.
