PIRKKALAINEN Eeva Kaataja muistaa hyvin pimeän syysyön noin kaksikymmentä vuotta sitten. Oli ensimmäinen kerta, kun hän oli koiransa Leevin kanssa hälytysryhmän eli vapaaehtoisista etsijöistä koostuvan joukon matkassa.
Kaataja oli läpikäynyt koiransa kanssa reilun vuoden mittaisen pelastuskoirakoulutuksen. Nyt kyseessä oli harjoituksen sijaan tositilanne.
Karttana oli likipitäen valkoinen paperi, johon oli piirretty mustilla viivoilla tiet. Tavoite oli selvä: löytää yhdessä muiden etsijöiden kanssa kadonnut henkilö.
Pian Leevi sai hajujäljen. Se johti etsintäalueen ulkopuolelle, mutta kaksikko sai luvan seuraamiseen. Hajun työstäminen loppui, ja Kaataja ohjeistettiin koirineen toiseen paikkaan.
Hajujälki osoittautui hyödylliseksi.
”Ryhmänjohtajalle jäi mieleen, että koirani oli reagoinut tiettyyn suuntaan. Lähetettiin autopartio tarkistamaan teitä, ja sieltä se kadonnut löytyi. Itselleni tuli vahva tunne, että jo ensimmäisessä etsinnässä koira voi olla tosi merkityksellinen”, Kaataja kuvailee vuosia myöhemmin.
”Jokainen etsintä voi olla sellainen, että siellä voi tapahtua käytännössä mitä tahansa.”
SITTEMMIN Eeva Kaataja on osallistunut arvionsa mukaan noin 150–200 kadonneen henkilön etsintään. Pelastuskoiria hänellä hänellä on ollut kolme: ensimmäisessä etsinnässä mukana ollut Leevi, Pippi ja Bono.
Aikaisemmin tehtäviä etsintöjä saattoi olla Kaatajan mukaan olla vuodessa jopa parikymmentä, mutta nykyään hälytyksiä tulee Pirkanmaalla vuosittain 5–10. Syy etsintöjen määrän vähenemiseen lienee esimerkiksi matkapuhelinten kartta- ja hälytyssovellusten yleistymisessä.
Hälytystehtävät ovat vain osa harrastusta, ja pelkästään koiran harjoitteluun on saattanut kulua jopa 2 000 tuntia. Jo lyhyellä matematiikalla saattaa laskea, että Kaataja on käyttänyt harrastukseensa vuosien mittaan valtavasti tunteja.
Mikä on saanut hänet jatkamaan harrastuksen parissa niin pitkään ja siihen niin runsaasti vapaa-aikaansa?
”Varmaan se, että voi olla avuksi ja hyödyksi. Jollakin on hätä, niin meillä on kyky ja taito auttaa siinä hetkessä”, Kaataja pohtii.
AUTTAMISEN lisäksi pelastustoiminnassa on kyse yhteisöllisyydestä. Vapaaehtoisen pelastuspalvelun (Vapepa) on yli 50 järjestön muodostama verkostosta. Tämä tarkoittaa sitä, että etsintöihin osallistuu etsijäkoirien lisäksi lukuisia eri alojen vapaaehtoisia.
”Etsinnässä kaikilla on sama tavoite. Siinä ei kysellä kenenkään taustoja”, Kaataja näkee.
Parhaimmillaan kadonneen henkilön löytäminen on etsijöiden yhteispelin summa.
”Yhdessä etsinnässä tehtiin tosi vahvasti eri toimijoiden kanssa ja kadonnut löytyi kaikkien osasten avulla. Sellaiset tilanteet ovat tosi hienoja siinä yhteisössä. Kaikki etsijät kokevat sen onnistumisen, vaikka yksi tekee löydön”, hän kuvailee.
”Jos kaveri löytää etsityn koiransa kanssa, niin siitä iloitsee yhtä lailla. Koulutamme yhdessä toisiamme ja toistemme koiria. Kukaan ei voi yksin kouluttautua tähän.”
Viime joulukuussa Eeva Kaataja palkittiin vuoden vapaaehtoisena pelastajana. Koska etsinnässä ei ole kyse soolo- tai kilpailulajista, hän näkee upeassa tunnustuksessa henkilökohtaista laajempia merkityksiä.
”Se oli tosi hieno juttu. Koen, että se on tunnustus koko tälle yhteisölle. Pelastuskoiraharrastajiahan on tosi paljon”, hän sanoo.
EEVA Kaatajan mukaan kadonnut löytyy etsinnöissä yli kaksi kertaa kolmesta. Toisinaan henkilö löydetään varsinaisten etsintöjen päätyttyä, ja vain harvoin etsitty jää kokonaan kadoksiin.
”Välillä on pitkiä etsintöjä – ne voivat kestää monta päivää. Jos etsinnät päättyvät löytöön, se tuo siihen palkinnon. Toki on niitäkin tapauksia, että henkilö jää löytymättä. Sille ei voi mitään – olemme tehneet parhaamme ja aika näyttää, löytyykö vai ei”, Kaataja pohtii.
Kaatajan mukaan poliisi välittää omaisilta usein kiitoksen jälkikäteen. Motivaation lähde piilee kuitenkin syvemmällä.
”Kiitokset ovat tärkeitä, mutta tuskin kukaan tekee tätä niiden takia. Varmaankin se on sisäsyntyinen halu auttaa, mikä ajaa tähän.”
