Heilautan punaisen Osprayn rinkan selkään ja otan suunnaksi Haukilammen. Sinne on lyhyt matka, vain puolitoista kilometriä. Olen siis yhden yön retkellä Seitsemisen kansallispuistossa. Edellisen kerran kuljin näillä tienoilla kolmisen vuotta sitten aivan retkeilyharrastukseni alkumetreillä.
Opaskyltit kertovat Koveron tilan historiasta ja kesällä siellä on perinnetilaan sopivaa toimintaa ja lampaitakin niityllä. Otan pari asiaan kuuluvaa kuvaa. Oloni on kuplivan iloinen niin kuin aina tällaisina hetkinä. Vain minä ja metsä. No, pari hirvestäjää ja muuta retkeilijää lukuun ottamatta koen olevani viimeinen mohikaani armottoman luonnon keskellä.
Juuri ennen Haukilampea on alamäki. Astun johonkin liukkaaseen, putoan polvilleni ja vasen nilkkani vääntyy. Siinä hetkessä suustani pääsee perisuomalainen voimasana kohtalaisen kovalla äänenvoimakkuudella. Nilkkaa aristaa koko loppuretken ja se turpoaa palloksi. Heitän siis hyvästit suunnitelmalleni kierrellä polkuja ilman rinkkaa.
Ei ole laavua, on nuotiorinki, puuvaja ja huussi. Rannassa seisoo kyltti, joka varoittaa myrkkykeisosta. En ollutkaan ajatellut ottaa käyttövettä järvestä, onneksi. Kolme litraa hanavettä kulkee mukanani ja se riittänee juuri vuorokauden tarpeiksi. Useampia muitakin mohikaaneja kulkee nuotiopaikan ohitse. Lopulta alkaa hämärtämään ja jään yksin. Vatsani on täynnä tonnikalatortillaa ja ruosteisella sahalla hinkkaaminen puuliiterissä pitää lämmön hyvällä tasolla. On siis aika katsoa se petipaikka.
Viiden kuusen keskeltä löytyy tasainen kohta, jossa ei ole luntakaan. Ravistelen alimmat oksat lumista pois ja ryhdyn sommittelemaan tarppia katoksi. Solumuovialusta, ilmatäytteinen patja, talvimakuupussi. Siinä tämän yön hotellihuone. Valot sammuvat kuuden aikaan, pimeys tulee lopulta aina varoittamatta ja se on täydellinen. Pilvet peittävät taivaan, joten edes tähdet ja kuu ei anna mitään valoa. On niin pimeää, että ilman otsalamppua ei tietäisi onko silmät auki vai kiinni. Vetäydyn nuotion loimusta makuupussiini pakoon pientä pakkasta.
Tämä on susihavaintoaluetta. Sudet ulvovat lähtiessään saalistamaan, kutsuessaan laumaa koolle ja ihan vain jutustellakseen. Täällä riittää riistaa isommallekin laumalle. Ääni on niin kova, että siihen olisi herännyt jo kuuro Maijakin.
Nousen istumaan ja huomaan, että illalla sytyttämäni muistokynttilät palavat vielä. Istun pimeyteen tuijottaen ja kuuntelen kunnes kylmä ajaa minut taas makuupussin lämpöön. Ulvonta jatkuu hyvän tovin ja ehdin ajatella kaikki susifaktat mitä tiedän. Hyvä, että olen lukenut ja kuunnellut susitietoa. Pysyn koko ajan aivan tyynenä ja jopa nautin tästä ainutlaatuisesta retkikokemuksesta. Minun paikallaoloni on taatusti havaittu jo aikoja sitten. Kun ulvonta lakkaa, makaan tovin hereillä.
HERÄÄN aamun sarastukseen ja mietin yön tapahtumia. Olen hyvin kiitollinen siitä, että susitietouteni ei perustu vain Punahilkkaan. Sudet, kuten muutkin eläimet, levittäytyvät ravinnon perässä. Määrä on silti Suomessa yhä kovin vähäinen, noin 300 yksilöä. Ennen EU:n liittymistä kaikki Suomeen pyrkineet yksilöt ammuttiin itärajalle.
Omasta hienosta kokemuksestani huolimatta tiedostan, että ihmiseen tottunut suurpeto ei ole hyvä asia. Koirat ovat erityisen suuressa riskiryhmässä, sillä ne käytännössä juoksevat itse suoraan suden avonaiseen kitaan.
Mutta on joistain saalistajista iloakin urbaanissa ympäristössämme. Kiitän erityisesti sitä meidän citykettua, jonka aamuvarhaisella kohtasin Suupalla lihava rotta suussaan.
