Hitaassa ajamisessa on sekin hyvä puoli, ettei tarvitse kypärää. Jos hölkkävauhdissa ei pysy pystyssä ilman törmäilyjä, on parasta olla ajamatta kaksipyöräisellä ollenkaan. Tunnelma vaatii, että olen avopäin, vaikka joku turvapainotteinen huolehtija kuinka paheksuisi minua. Pyöräilyn pitää olla luonnollista elämää, ja siksi en käytä siinä kuulokkeitakaan. Jos hetkellisesti tarvitsen musiikkia, saan päänsisäisen korvamatoni soittamaan Neil Youngin laulua Rockin’ in the Free World.
Myyjää kuunneltuani valitsin kalliimman. Hyvään laatuun liittyvä korkeampi hinta arveluttaa kassalla, mutta jo kotona harmitus häviää. On mukavaa katsella ostostaan, josta tietää, että se on kunnollista tavaraa.
Partolassa käynti oli jo vaikeampaa, vaikka koko matka oli pyörätietä eikä autoja tarvinnut pelätä. Liikenne oli muuttunut julmemmaksi. Mietin, johtuiko se Helsingin läheisyydestä. Pyöräilijät viuhahtivat ohi sellaista menoa, että minä melkein huusin niiden perään, mikseivät olleet lähteneet aiemmin, kun oli tuollainen kiire.
Vanhalla Rajasalmen sillalla kaikesta tuli loppu. Joku sukkahousumies vilahti varoittamatta ohitseni suunnilleen ääntä nopeammin. Melkein hipaisi minua. Tajusin, ettei hidas, avopäinen ja vapaa ihminen sovi tähän maailmaan.
Siihen tyssäsi pyöräilyni, ja nyt laatuhankintani nojailee toimettomana keittiön ikkunan alla seinälautoja vasten. Siinä on kestävät rattaat, polkimet ja vaihteet.