Monelle äitienpäivä on iloinen juhlapäivä, jolloin äidit ja isoäidit saavat osakseen ylistystä siitä, mitä kaikkea he lastensa eteen tekevät. Ja ihan syystäkin – ovathan äidit iso osa lapsiensa elämää, turvaa ja hyvinvointia. Toisaalta heille, jotka ovat menettäneet äitinsä tai joiden suhde omaan äitiin tai omiin lapsiin on katkennut muusta syystä, tuleva äitienpäivä voi olla vaikea ja sisältää ikäviäkin tunteita.
Lapsettomien lauantai taas muistuttaa yhdenlaisesta elämänkriisistä, jota yllättävän moni hiljaisesti ja näkymättömästi kokee. Tuota päivää vietetään tuomaan esille sitä kipua, joka juontaa juurensa toteutumattomaan toiveeseen omasta lapsesta.
Molemmat viikonloppuna vietettävät päivät kulminoituvat lasten olemassaoloon. Äitejä ei ole ilman lapsia, mutta yhdenkään lapsen olemassaolo ei ole itsestäänselvyys. Päinvastoin, jokainen ihminen on suuri ihme, Jumalan luoma ihme.
Se, että Jumala on luonut meidät ihmiset, johtaa siihen ajatukseen, että Jumala on ihmisen Taivaallinen vanhempi. Me olemme siis Jumalan lapsia, ja Jumala toimii meitä kohtaan kuin rakastava äiti tai isä eli huolehtien, suojellen, auttaen ja välittäen. Ehkä tätä taustaa vasten voisikin ajatella, että Jumala tietää ja tunnistaa erilaisia vanhemmuuteen liittyviä asioita, iloja ja suruja. Myös sitä ikävää, mikä koituu olemisesta ilman lapsia. Siksi voisikin ajatella, että hänen kannettavakseen voisi antaa ne asiat, jotka jollakin tavalla varjostavat tulevaa viikonloppua, ja toisaalta hänen siunattavakseen voisi antaa ne asiat, mitkä siinä tuottavat hyvää.
