PAHINTA on joutilaisuus. Ei sellainen aikansa kestävä rentouttava tauko työstä tai muusta kiireestä. Mutta sellainen joutilaisuus, mikä ei pääty mielekkääseen tekemiseen. Silloin ajan tappaminen tuntuu elämän lyhentämiseltä.
Päivää voi täyttää mielekkäästikin. Jospa kävisin kävelylenkillä tai poikkeaisin kirjastossa. Polkupyöräkin kaipaisi pientä keväthuoltoa. Sielu tulee kitisten perässä, kun ruumis kiskoo liikkeelle.
Johanneksen evankeliumin kuudennessa luvussa Jeesus otti tauon. Hän kulki Galilean järven toiselle puolelle, kiipesi vuoren rinteeseen ja istuskeli siellä oppilaidensa kanssa.
Eihän siitä mitään oppilasjoukon keskinäistä retriittiä muodostunut. Jeesuksen lähtö oli huomattu, sairaiden parantamisista vaikuttuneet ihmiset lähtivät seuraamaan. Ja pian saapui lisää väkeä.
OLEN viime aikoina yrittänyt miettiä, millaisia ihmisiä nämä Jeesuksen perässä kulkeneet olivat. Kenellä oli tähän aikaa ja motivaatio.
Sen voi päätellä, ettei vuoren rinteelle kiivetty pyhäpäivänä. Silloin ei tuollaisia matkoja juutalaisessa ympäristössä kävelty. Oli siis tavallinen työpäivä.
Ja työpäivänä työtä omaavilla miehillä oli toimensa, joista ei voinut irrottautua. Naisilla taas lapset hoidettavina, vesi haettavana ja jyvät jauhettavina.
Ehkäpä Jeesuksen perässä kulkeneet olivat miehiä, joita kukaan ei ollut palkannut sinäkään aamuna töihin. Heitä, joiden arkea oli työttömyys, nälkä ja elämältä pohjaa syövä joutilaisuus.
Nälkä tuli Jeesuksellekin ensimmäisenä mieleen, kun hän katseli lähestyvää väkijoukkoa. Jotenkin nämä pitäisi ruokkia, edes tänään. Ja jostakin ne löytyivät. Ne viisi ohraleipää ja kaksi paistettua kalaa.
Jeesuksen seuraajissa oli siis paljon heitä, joiden elämä kului pakotetussa joutilaisuudessa. Heillä ei enää ollut mitään menetettävää. Heidät Jeesus kohtasi ja ruokki.
MITENKÄHÄN Jeesus tänään asettelisi sanansa ja tekonsa? Mitä puhuisi töihinsä hajoaville tai elämän merkityksen kadottaneille? Millä hän meitä ruokkisi?
