Johann Sebastian Bachin sävelet täyttävät tilan ja saavat aikaan tutut kylmät väreet.
”Herr, Herr, Herr!” Kuoron ensimmäiset huudahdukset kajahtavat ilmoille ja jäävät kaikumaan kirkon holveihin. Musiikki kuljettaa minut hetkeksi toiseen kirkkoon ja toiseen kaupunkiin – Helsingin Johanneksenkirkkoon, jossa viimeksi pysähdyin näiden sävelten äärelle. Tuolloin istuin kuoron vieressä jännittyneenä: olin esittämässä Bachin suurteoksen solistiosuuksia ensimmäistä kertaa.
Se konsertti jäi mieleeni vahvasti myös toisesta syystä. Elettiin kevättä 2022. Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli langettanut pelon ja ahdistuksen varjon maahamme. Teosta johtanut kapellimestari Justin Doyle halusi, että laulamme konsertin lopuksi koko kuoron ja orkesterin voimin virren 584 Siunaa ja varjele meitä. Virren laulaminen toi ahdistuksen keskelle vapauttavan yhteisöllisyyden ja toivon tunteen.
”Tutkien sydämemme
silmäs meihin luo.
Ettemme harhaan kääntyis,
ettei kansamme nääntyis,
silmäsi meihin luo.
Alati synnyinmaalle
siipies suoja suo.”
Nyt seison jälleen kuorokorokkeella, Pirkkalan kirkossa, laulamassa samaa teosta. Edessäni on kirkko täynnä ihmisiä: tuttuja ja tuntemattomia, paikallisia ja kauempaa tulleita. Emme kaikki tunne toinen toisiamme, olemme kokoontuneet yhteisen kulttuurielämyksen äärelle jokainen oman arkemme keskeltä. Kuitenkin meitä kaikkia yhdistää se, että saamme elää vapaassa ja itsenäisessä Suomessa. Se ei ole itsestäänselvyys, vaan äärimmäisen, meidän vuoksemme tehdyn uhrauksen tulos.
