“MENNYT vuosi oli hyvin kuormittava niin työ- kuin henkilökohtaisessa elämässä.
Tunsin olevani hukassa omassa elämässäni, siinä mitä haluan ja tarvitsevani pidempää irtiottoa. Kohteen valinnalla ei ollut järkiperäistä syytä, vaan minusta tuntui että minun pitää lähteä pariksi kuukaudeksi kiertämään yksin Costa Ricaa ja ottaa koirani Quincy mukaan.
Lähdin joulukuun alkupuolella, lensin Pariisin kautta San Joseen ja ensimmäiset päivät olivat uskomattoman kauniita. Tapasin Coachsurfing-palvelun kautta paikallisen miehen, jonka kanssa kiersimme vajaan viikon Costa Rican Tyynenmeren puolta ja yövyimme hänen ystävillään.
Coachsurfing on palvelu, jossa paikalliset majoittavat ilmaiseksi matkaajia kotonaan.
Näin uskomattomia paikkoja ja tapasin mielenkiintoisia ihmisiä. Majoittajani ja hänen ystävänsä työskentelivät ilmastoaktivisteina luonnonsuojeluprojektissa, jonka tehtävänä oli pelastaa Costa Rican rannat istuttamalla niille puita, estämällä autojen pääsy rannoille sekä siivoamalla rantoja ja järjestämällä rahankeruuta.
Se, että uskalsi noin vain luottaa omaan intuitioonsa ja tuntemattomiin ihmisiin avasi kauniita tapahtumia, keskusteluja ja paikkoja, joita en olisi yksin voinut saavuttaa ja opin uskomattomia asioita Costa Rican luonnosta, historiasta ja yhteiskunnasta.
Yksin keskellä vierasta maata minulta iskettiin ilmat keuhkoista pihalle ja lyyhistyin uima-altaalle. Seurustelin Heikki Silvennoisen kanssa kauan ja olimme hänen kuolemaansa asti edelleen läheiset.
Olin ennalta sopinut Facebook-ryhmän kautta, että majoitun seuraavaksi yhdysvaltalaisen pariskunnan luona. Ensimmäinen majoittajani lähti ajamaan pohjoiseen Nosaraan kotikaupunkiinsa, mihin hän kutsui minut myöhemmin vierailemaan.
NUKUIN yön levottomasti ja aamulla herätessä ihmettelin, kun puhelimeni oli täyttynyt sadoista viesteistä. Yksin keskellä vierasta maata minulta iskettiin ilmat keuhkoista pihalle ja lyyhistyin uima-altaalle.
Entinen miesystäväni, joka oli edelleen hyvä ystäväni ja yksi tärkeimmistä ihmisistä elämässäni, oli kuollut täysin yllättäen ja koko Suomi tiesi siitä ennen minua aikaeron takia. Seurustelin Heikki Silvennoisen kanssa vuosina 2018-2022 ja olimme hänen kuolemaansa asti edelleen läheiset.
Ajattelin ettei uutinen voi olla totta. Ennen nukkumaanmenoani hän oli vielä katsellut reissutarinoitani Instagramista ja tykännyt niistä. Hän oli viimeinen ihminen, jonka olin tavannut ennen Suomesta lähtöäni. Olimme istuneet joululounaalla ja sopineet, että heti palattuani näemme.
Kuollut? Ensimmäinen epälooginen ajatukseni oli, miksei hän voinut kertoa minulle silloin, että hän kuolee alle viikko tuon tapaamisen ja lähtöni jälkeen?
Aloin kuunnella hänen musiikkiaan. Reilu vuosi ennen kuolemaansa hän oli tehnyt ja omistanut minulle laulun. Siinä lauletaan, että kävellään katuja vanhan kaupungin, otetaan Eiffel-tornista suunta ja istahdetaan kahvilaan ilman suunnitelmaa.
Niinhän minun reissuni oli juuri tänne alkanut, ottaen Eiffel-tornista suunnan Pariisin vaihdolla, istuen kahvilaan ja miettien mitä elämälläni teen. Ihan kun hän olisi tiennyt tämän vuosi sitten.
Laulu jatkuu, että vielä yhteisessä päämäärässä me tavataan, mutta samaan aikaan ei sinne lähdetä. Merkitys avautui minulle uudella tavalla ja toi lohtua – sehän ei kertonut vain matkustamisesta vaan kuolemasta.
Niinpä, lopulta näemme vielä yhteisessä määränpäässä vaikka emme sinne samaan aikaan lähdekään.
Menin uimaan ja kuuntelin laulua, kun punainen sudenkorento alkoi lentää ympärilläni. Sudenkorennolla ei ollut kiire, vaan hän lensi kanssani niin kauan kuin tarve oli. Ennen sitä tai sen jälkeen en ole nähnyt yhtään sellaista sudenkorentoa.
Sanotaan, että alkuperäiskansojen kulttuureissa punaiset sudenkorennot symboloivat menneitä elämiä.
SEURAAVAT kaksi viikkoa vuorilla Tyynenmeren puolella Costa Ricaa toimin kuin robotti ja vietin aikaa yksin.
Sitten pakotin itseni päiväohjelmaan: aamulla joogaan, iltapäivällä koirien kanssa pitkä kävely vesiputouksilla tai rannalla, illalla kirjoittamista tai lukemista, välillä ratsastusta, voimaa upeasta luonnosta ympärillä laiskiaisia ja vesiputouksia.
Välillä huomasin katselevani itseäni ikään kuin ulkopuolelta ja irtautuvani vartalostani: suru ja voimakas kaunis luonto ympärillä olivat niin epätodellinen kokemus.
Suuntasin Costa Rican Karibian-puoleiselle rannikolle ja päätin, että nyt alkaa iloinen osa reissusta. Totuus olikin, että muiden eläessä korostetun iloista ja juhlivaa afrokaribian elämää, puristauduin entistä enemmän kiinni omaan itseeni surutyössä.
En voi sanoa, että olisin löytänyt Costa Ricasta itseäni tai sitä mitä lähdin hakemaan. En edes tiedä mitä olin lähtenyt hakemaan.
Siirryin oman elämäni suunnan selkeyttämiseen ja prosessointiin.
Jaksoin käydä yhdellä afrokaribialaisella tanssitunnilla, jossa kerroin surutyöstäni. Kävin ruoanlaittokurssilla ja alkuperäiskansojen reservaatissa.
Siellä opin, että hautajaiset ovat ilon juhla, jossa nauretaan ja vainajaa muistellaan ilolla, ei surulla. Ymmärsin pointin, mutta muistin, että olin viimeksi nauranut tällä reissulla päivää ennen kuolemaa.
SEURAAVAKSI otin suunnan kohti pohjoista La Fortunaa: kuumia lähteitä, tulivuorta, vesiputouksia ja sademetsää.
Sieltä jatkoin pohjoiseen Nosaraan, jonne ensimmäisinä päivinä tapaamani ystävä kutsui minut.
Tämän tekstin kirjoitin Nosarassa Airbnb:ssä terassilla, kun matkaani oli jäljellä vielä muutamia viikkoja. Halusin jäädä elämään mahdollisimman normaalia arkea ja nauttimaan upeista puitteista joogalle, surffaukselle ja luontokävelyille.
En voi sanoa, että olisin löytänyt Costa Ricasta itseäni tai sitä mitä lähdin hakemaan. En edes tiedä mitä olin lähtenyt hakemaan. Olen ollut itse uudelleen luomassa itseäni. Terassilla istui aivan eri ihminen mitä olin lähtiessäni.
Tapani tehdä johtajan työtä Suomessa tuntui merkityksettömältä, se oli jotain missä olin oman hyvinvointini kustannuksella unohtanut perimmäiseni haluni tuoda enemmän hyvinvointia ihmisille ja vaikuttaa sitä kautta yhteiskuntaan. En halua olla siinä tilanteessa enää, että raha tai titteli on ainoa motivaattori tehdä jotakin.
Nyt keskityn ja kehitän jälleen entistä enemmän omaan yritystoimintaani ja itseäni. Tulokulmani valmentamiseen oli yritykseni aloittaessani yli 10 vuotta sitten enemmän kurinalainen ja fitnesspainotteinen, mikä oli luonnollista, kun olin silloin vielä uraa lopetteleva fitnessurheilija. Nykyisin minua kutsuu niin omassa hyvinvoinnissa kuin asiakkaiden kanssa kehon ja mielen kokonaisvaltaisuuden huomioiminen. Niinpä vaihdoin yrityksen nimen Qvick Fitistä Jasmi Qvickiksi.
Luovuin kaikista oletuksista ja odotuksista, mitä tulevien viikkojen Costa Ricassa pitää vielä tuoda minulle ja antauduin entistä enemmän läsnäololle ja hetkeen.
Silloin opin, että toipuminen voi alkaa yksinkertaisista asioista: kävelystä rannalla, syvästä hengityksestä ja siitä, että uskaltaa opetella surffaamaan, vaikka tietää ettei ole vielä “tarpeeksi hyvä”.
Vaikka en alun perin suunnitellut, että Costa Rican matkastani tulisi näin merkityksellinen, niin Costa Rica muistutti minua siitä, että elämän pienet hetket ovat arvokkaimpia ja elämä on hyvin hauras.
NOSARASSA paperittomien siirtolaisten yhteisöstä tuli yllättäen turvasatama minulle ja koiralleni.
Tropiikin vehreät maisemat ja rennot surffiaallot vetivät puoleensa, mutta kohtalo johdatti minut keskelle laittomien, paperittomien siirtolaisten yhteisöä ja alkeellista, mutta mukavaa hökkelikylää, jossa päädyin majoittumaan.
Tämä pieni yhteisö, täynnä Nicaraquasta paenneita ihmisiä, oli minulle alkuun kuin toinen maailma.
Kaikki sai uuden käänteen, kun selvisi, että Costa Rican viranomaiset eivät hyväksy koirani rabiesvasta-ainetestiä eikä koirani, uskollinen matkakumppanini, ehkä pääsisi paluulennolle Suomeen.
Yhteisö, jonka keskelle olin päätynyt, tarjosi uskomatonta lämpöä ja tukea. He vakuuttivat, että jos pahin tapahtuisi, he pitäisivät huolen koirastani kuin omastaan kunnes palaan. Näin kävikin.
Erityisen mieleenpainuva oli ystävyys yhden yhteisön jäsenen kanssa, joka jakoi kanssani unelmansa. Hän toivoo säästävänsä tarpeeksi rahaa voidakseen palata jonain päivänä kotimaahansa, ostaa hevosia ja perustaa maatilan.
Ehkä jonain päivänä olen uuden ystäväni hevos- ja lehmäfarmilla Nicaraquassa ja näen, miten unelmat ovat muuttuneet todellisuudeksi. Mutta sitä ennen voin vain tanssia tropiikin tähtien alla ja olla kiitollinen, että löysin Pirkkalan lisäksi kodin paikasta, jota en osannut etsiä.
HALUAN kannustaa jokaista lukijaa ottamaan aikaa itselleen ja omalle hyvinvoinnilleen sekä ottamaan ensimmäisen askeleen kohti omia unelmiaan.
Emme aina tiedä missä muodossa ja milloin ne toteutuvat, mutta voimme miettiä entistä enemmän mitä tunteita haluamme kokea ja mennä niitä kohti. Vaikeakin matka voi viedä meidät kohti sitä mitä eniten tarvitsemme, vaikka emme sitä vielä itse tiedäkään.”
Jasmi Qvick
Minuun voi ottaa yhteyttä instagramissa @jasmiqvick tai muissa sosiaalisen median alustoissa omalla nimelläni.
P.S. Vietin Costa Ricassa joulu- ja tammikuun ja lensin Pirkkalaan, missä myin autoni, laitoin asunnon vuokralle ja palasin helmikuussa takaisin. Koirani Quincy oli kiertänyt tällä välin Costa Rican ja Nicaraguan laittomien siirtolaisten kanssa rakennustyömailla ympäri Costa Ricaa ja ollut kaikkien maskotti nauttien olostaan! Päivä kerrallaan mennään jatkosuunnitelmien kanssa ja aikaisintaan kesällä tulen ainakin piipahtamaan Pirkkalassa.
Lue täältä lisää Jasmi Qvickin matkoista Keniaan sekä Armeniaan ja Georgiaan.
