Susi ei ole sanana yhtä vaarallinen kuin maahanmuutto, mutta jonnekin kauramaidon tai sähköauton luokkaan se asettuu. Sudet ovat symbolieläimiä. Niitä ei arvioida vain niiden todellisen käytöksen mukaan, vaan myös sen mukaan, miten niistä luotu kuva elää myyteissä, tarinoissa ja sanonnoissa.
Myös karhu voi olla metsäpolulla vaarallinen peto, mutta ajatusten tasolla sitä suojelee sen pehmoinen sympaattisuus. Nalleksi muokattuna se kelpaa perheen pienimmän unileluksi, susihukka ei koskaan.
Punahilkka-sadun peto on nimenomaan susi, se ei voi olla karhu eikä leijona saati ilves. Disneyn sarjakuvissa on Iso Paha Susi, tosin petomaisuudessaan varsin avuton olento, ja kaikkein ankeinta aamuyön aikaa on kutsuttu sudenhetkeksi.
Luultavasti nykyihminen pelkää sudessa yhtä paljon omien mielikuviensa petoja kuin tunnettua metsän eläintä.
Viallisesta tekeleestä on todettu, että susi tuli, vaikka kukaan ei tiedä, miksi sanotaan niin. Sanonta “sussiunakkoon” ei liity eläinoppiin millään tavoin. Siinä on Jeesuksen nimestä pudonnut yksi tavu pois.
Luultavasti nykyihminen pelkää sudessa yhtä paljon omien mielikuviensa petoja kuin tunnettua metsän eläintä.
Toisaalta suden vaarallisuus vaikuttaa kollektiivisessa muistissa. Pirkkalaisen kolumnissa Antti Jokinen kertoi lähialueen tapauksista. Hyvin dokumentoidut tiedot kertovat, että Varsinais-Suomessa kuoli vuonna 1880–81 suden tappamina 22 lasta. Ne pysyvät kansan piilomuistissa senkin jälkeen, kun itse tapahtumat on unohdettu.
Olen varma, että sudet eivät kuulu lasten leikkipaikoille eivätkä koulutien varrelle. Erämaissa on niiden luonnollinen ja sallittu koti. Siinä välissä on niin paljon isänmaata, että amatöörinä en osaa sanoa, mikä on oikea lukumäärä ja miten reviirit pitäisi rajata. Päättäkööt ne, jotka ovat paremmin perillä.
