JUNASSA on täyttä ja paikkani on iäkkäämmän rouvan vieressä. Hänellä on kukilla ja perhosilla kuvioitu reppu sylissä ja päällänsä värikkäät vaatteet. Koska pidän kukista ja perhosista, teen avauksen ja kehun hänen reppuaan. Rouva on iloista ja puheliasta sorttia.
Käy ilmi, että hän oli leskeksi jäätyään alkanut käymään Jarkko Aholan keikoilla ympäri Suomea ja liput on hankittu lähes kaikkiin konsertteihin. Ilman Jarkon musiikkia hän olisi jäänyt mökkiinsä mököttämään. Tämäkin junamatka toi hänet Tampereelle kuulemaan Jarkkoa.
Tämä kulttuuriharrastus saa hänet liikkeelle, matkustamaan hieman ja kokemaan elämyksiä. Se toinen vaihtoehto olisi ollut synkempi.
ROUVA jatkaa juttelua ja kertoo, kuinka hän oli ihan tavallisena päivänä päättänyt kokeilla miten pitkälle jaksaa kävellä. Ensin portilta toiseen suuntaan, sieltä takaisin ja sitten vielä toiseen suuntaan.
32 kilometrin kodalla oli alkanut johonkin lihakseen sattumaan mutta oli sitten jo takaisin kotona. Tämä oli neljä vuotta sitten kun hän oli 75-vuotias. Kohotan kulmiani, tässä kohtaa minun arvioni hänen iästään oli mennyt kymmenen vuotta huti!
Ehkä ikääntyminen alkaa siitä hetkestä, kun ihminen lakkaa olemasta kiinnostunut asioista.
ALAN miettimään sitä, milloin ikääntyminen alkaa.
Se on ehkä vähän sama kuin näin neljäkymppisenä miettii, että mikä minusta tulee isona. Ehkä ikääntyminen alkaa siitä hetkestä, kun ihminen lakkaa olemasta kiinnostunut asioista.
Henkinen vanheneminen on kiinni aivojen virikkeistä, fyysinen ruumiin sopivasta rasittamisesta. Sosiaalinen vanheneminen voi alkaa koska tahansa jos ihmiskontaktit jäävät vähäisiksi.
Kaikkeen ei voi vaikuttaa ja siksi onkin tärkeätä vaikuttaa niihin asioihin, joihin voi. Jos sairastuu reumaan niin sairastuu reumaan, mutta se ei synnytä tyhjiötä. Joistain asioista täytyy silloin luopua, mutta tilalle tulee jokin muu. Itse voi valita täyttääkö tuon tilan kielten opiskelulla, puutarhaintoilulla, savityökurssilla tai vaikkapa konserteilla. Huonojakin vaihtoehtoja valitettavasti löytyy.
JUNA hiljentää ja saapuu aurinkoiselle Tampereen asemalle.
Nostan vaellusrinkan selkääni ja tunnen, miten tuoreet rakot molemmissa jaloissa kirpaisivat. Sain ne toiseksi viimeisenä vaelluspäivänä ilmoittamaan, että hikiset sukat todellakin hiertävät ja saappaat eivät ehkä sittenkään sovi vaelluskengiksi. Muistan tämän sitten seuraavalla kerralla, minne ikinä menenkin.
Suuntaan bussipysäkille ja matkatoverini Pyynikille konserttiin. Kumpikin saamme paljon muistoja omista retkistämme.
Kun pysyy liikkeessä ja uteliaana elämälle eivät aivot sammaloidu ja ranka keloudu. Katselen ohi kulkevia ihmisiä, kaikilla on jokin päämäärä ja tehtävä täyttämässä sitä elämän piirakkaa. Salamajärven kansallispuisto täytti pienen hetken omaani.
