Vesanderilla oli suuri suku, joten hautajaisissa tuli vierailtua pienestä pitäen. Kuolemasta tuli tuttu, arkinen asia.
Tämä tausta voi osaltaan selittää, miksi Vesander, 43, päätti heti lähteä mukaan, kun kuuli Pirkkalan seurakunnan hakevan vapaaehtoisia arkunkantajia. Tampereella asuva ja sosionomi-diakoniksi opiskeleva Vesander on aiemmin työskennellyt Pirkkalan seurakunnassa muun muassa maahanmuuttajatyön parissa ja kerhojen vetäjänä.
”Kyllä minulta on kysytty, että enkö sitten kevyempää harrastusta keksinyt. Kuolema on nykyihmiselle usein kaukainen asia. Itse olen ollut aina vähän utelias kuolemaa ja siihen liittyviä traditioita kohtaan”, Vesander sanoo.
”Koronan aikaan eräs, joka on nykyään ryhmässä mukana, lähestyi minua ja kysyi, onko Pirkkalassa tällaista ryhmää. Hän oli muuttanut Pirkkalaan muualta ja oli toiminut omassa kotiseurakunnassaan vastaavassa ryhmässä. Hän koki arkunkannon kunniatehtävänä”, kertoo seurakunnan vapaaehtoistoiminnan vastaava Anna Riuttamäki ryhmän perustamisesta.
”Toisaalta me olemme jo pari vuotta sitten havahtuneet siihen, että on yhä enemmän omaisia, joilta ei omasta takaa löydy tarpeeksi arkunkantajia. Taustalla voi olla monia tekijöitä. Perheet ja suvut ovat ylipäätään pienentyneet, tai saattajat voivat olla niin iäkkäitä, etteivät kerta kaikkiaan kykene arkkua kantamaan.”
Omaiset voivat pyytää tällaisissa tilanteissa apua seurakunnalta, joka puolestaan välittää tiedon arkunkantajien tarpeesta vapaaehtoisten viestiryhmään.
Sairaanhoitajana työskentelevällä Somerolalla on kokemusta työstä palliatiivisella osastolla, joten hänellekään kuolema ei ole aiheena vieras. Hänestä arkunkantajana toimiminen on konkreettinen lähimmäisenrakkauden teko.
Pirkkalan seurakunta tuli Somerolalle tutuksi jo aiemmin hänen asuessaan Härmälässä ja osallistuessaan seurakunnan aikuisten toimintaan ja hänen lastensa käydessä seurakunnan kerhoissa.
”Pirkkalan seurakunnan toimintaan on ollut helppoa tulla mukaan, ilmapiiri on ollut vastaanottavainen”, Somerola sanoo.
Lisäksi vapaaehtoisia muistutetaan siitä, että kantamiseen saa osallistua niin usein tai harvoin kuin itse haluaa. Kantaminen kannattaa jättää väliin esimerkiksi, jos epäilee, että jokin hautajaisissa voisi nostattaa tunteet liikaa pintaan kyseisellä hetkellä.
Seurakunnan Riuttamäki muistuttaa, että arkunkantajat eivät ole omillaan koulutuksen jälkeenkään. Hautajaisten herättämiä ajatuksia voi tarvittaessa purkaa yhdessä papin kanssa.
”Ensimmäinen kerta jännitti, kun olin ainoa vapaaehtoinen kantaja paikalla. Toisella kerralla tunsin jo tietäväni, mitä teen”, Vesander sanoo.
Tehtävä ei ole tuntunut henkisesti tai fyysisesti rankalta, vaan pikemminkin arvokkaalta ja tärkeältä.
Hautajaisia enemmän Vesander ja Somerola jännittivät etukäteen sitä, olisiko vapaaehtoisten arkunkantajien ryhmässä muita naisia heidän itsensä lisäksi. Oli iloinen yllätys, kun ryhmästä noin puolet oli työikäisiä naisia.
Pirkkalan seurakunnalla ei ole vaatimuksia kantajien koolle. Myöskään kuntosalilla käymistä ei vaadita.
”Arkussa pääpuoli painaa enemmän kuin jalkapuoli, joten riskimmät kantajat sijoitetaan pääpuoleen. Kantaessa myös katsotaan, että parit olisivat samankokoiset”, Riuttamäki kertoo.
Kiita Vesander kannustaa kaikkia kiinnostuneita mukaan toimintaan.
”Ei tarvitse miettiä, onko naisista siihen”, Vesander naurahtaa.
