LEA HIRVELÄ kuoli 97-vuotiaana 16. maaliskuuta 2024 Pirkkalassa sairauden heikentämänä. Hän syntyi Viipurissa 7. lokakuuta vuonna 1926.
Ensimmäinen asia, joka hänestä mieleen tulee, on evakkotausta ja karjalaisuus. Hän joutui jättämään kotinsa Viipurissa ensimmäistä kertaa vain 13-vuotiaana. Vielä uudelleen hän jätti sen 1944, palattuaan sinne jatkosodan syttymisen jälkeen. Lea ei ollut elämänsä aikana asiasta katkera, vaan kävi iloisin mielin synnyinkaupungissaan useasti vanhemmallakin iällä. Lea oli kuollessaan yksi Pirkkalan viimeisistä sotaveteraaneista.
Viipurin jälkeen Lean tie vei ensin Tampereelle, ja sieltä myöhemmin Pirkkalaan. Elämään siunautui kuusi lasta ja 58 vuoden avioliitto, joka kesti aina Lean miehen Simon kuolemaan asti.
Leskeksi jäätyään Lea ei kuitenkaan jäänyt toimettomaksi, vaan eli itsenäisenä naisena lopun elämänsä. Hänellä oli ympärillään iso perhe ja paljon ystäviä. Hän oli tekevä nainen, sillä hänen rakastamansa matkailu, kulttuurin harrastaminen sekä suvun mökillä ja myöhemmin siirtolapuutarhalla puuhailu pitivät hänet kiireisenä elämänsä loppumetreille asti.
EN VARMASTI ole ainoa, joka usein mietti, miten Lea aina jaksoi mennä ja tehdä, yksin ja ihmisten kanssa. Useat hänen päivistään täyttyivät seurojen ja yhdistysten kokouksilla, matkoilla ja tapahtumilla. Hän loi myös pitkän uran käräjäoikeuden lautamiehenä, josta hänelle myös myönnettiin herastuomarin arvonimi.
Karrikoituun yksinäisen vanhuksen muottiin häntä ei millään saanut, vaikka kaikki me tunnemme joskus yksinäisyyttä. Olen ymmärtänyt, että ystävilleen Lea oli ihmisten yhteen tuoja, ainainen ilon lähde ja huumorin viljelijä. Hänellä oli varmasti suuri vaikutus monien muiden yksinäisyyden poistamiseen. Hänen luonaan ihmiset kokoontuivat ja nauttivat toisten seurasta.
Lean elämä vaikutti viimeiseen asti täydeltä, runsaalta ja sellaiselta, jonka hän halusikin elää.
Mietin, mitä suurelle suvullemme käy, kun sen todellinen matriarkka on nyt poissa. Hän oli yhteen tuoja myös meille. Ihminen, jonka seurassa ja ympärillä muut kerääntyivät. Usein hän nautti sukumme jokavuotisista puutarhajuhlista vielä myöhään pimenevään kesäiltaan.
Uskallan väittää, että tarve koota ihmisiä yhteen nauttimaan toistensa seurasta on Lea verenperintönä antanut niin monelle meille hänen jälkeläisilleen. Se on kaunis perintö.
MITÄ vanhemmaksi elimme, sitä enemmän elämäni tuntui vievän pois Lean, mummini, luota. Ehkä yli 60 vuoden ikäerolla oli joskus vaikea löytää yhteistä säveltä. Yhteinen sävel on silti aina olemassa, vaikka sitä ei kuulisikaan.
Vasta viime vuosina minulle on valjennut, että hän oli nuorempana töissä sanomalehdessä, aivan kuten itse olen. Me molemmat myös harrastimme teatterin tekemistä, ja nautimme siitä katsomon puolelta omien esiintymisvuosiemme jälkeen. Molemmat myös mitä suurimmissa määrin pidimme Skipbon pelaamisesta hyvien ystävien seurassa, sivistyneen sherry-lasillisen äärellä.
Tiedän, että Mummia jää kaipaamaan niin hirveän moni meistä täällä.
Eelis Hirvelä
Kirjoittaja on Lea Hirvelän pojanpoika.