ETELÄN kaupungeissa asuva tuttavani murjaisi keskustelun aluksi, että sinähän olet maailman onnellisimman maan onnellisimmalta paikkakunnalta, siis Pirkkalasta. On kuulemma oikein tutkittu juttu. Olet varmaan onnellinen.
En taida olla ainoa täkäläinen, joka närkästyy tuollaisista arvioinneista. Täällä ei mielellään tehdä numeroa, eikä tämä elämä muutenkaan niin ihmeelliseltä tunnu. Suupanmäki ei ihastuta. Se korkea talo törröttää kuin kiekkoilijan suuhun unohtunut yksinäinen hammas. Tykkään punaisesta kunnantalosta, mutta kaikki eivät. Partolan kauppakeskuksesta ei voi sanoa, että se olisi kappale kauneinta Suomea. Pikemminkin se on kesken jäänyt yritys nykyaikaiseksi ostoshelvetiksi, joka on vain tehokas pyydys rahan keräämiseksi.
Yritin sanoa, että täällä ollaan samanlaista Toyota- ja Skoda-Suomea kuin muuallakin. Muutamat lukaalilinnat eivät heilauta kokonaisuutta. En vakuuttanut.
Jos etelän kaupungeissa asuvalle tutulle pitäisi esitellä jotain vau-paikkaa tai näkymää, mitään ei tule mieleen.
ONNELLISUUDESTA puhuttaessa mieleeni tulee nuoruudenmuisto niiltä vuosilta, kun oli 23:n ikäinen. Reissasin pitkään Etelä-Amerikassa ja Boliviassa olin tullut hyytävän kylmään Potosín kaupunkiin, joka on Andeilla neljän kilometrin korkeudessa. Söin kahtena päivänä saman torimummon kojussa, ja kun toisena päivänä olimme jo vanhoja tuttuja, kävimme keskustelemaan. Hän tietysti kysyi, mistä olin kotoisin, ja kerroin olevani Euroopasta. Tarkensin, että Eurooppa on Brasilian takana, ja kerroin, että lentokoneella matka kestää 20 tuntia. Hän nyökytteli, mutta valitti samalla, ettei hän tiennyt mikä on lentokone. Selitin, että se on auto, joka lentää taivaalla kuin lintu.
Torilta avautui alhaalla oleva Potosín kaupunki kuin kattila, jota vuoret reunustivat. Kysyin, oliko hän asunut koko ikänsä näiden vuorten sisällä käymättä milloinkaan niiden toisella puolen. Hän sanoi, että niin oli laita. Ei koskaan muualla.
Sitten tuli varsinainen kysymykseni: ”Oletko onnellinen?” Hän vastasi empimättä olevansa onnellinen, ja tämän jälkeen hän kysyi samaa minulta. Oli viiden sekunnin tauko, kunnes suustani valui velvollisuudentuntoinen vastaukseni että olinhan minä. En siinä muuta kehdannut.
KAUNEIMMILLAAN Pirkkala on kartalla. Siellä se rajautuu siniseen Pyhäjärveen, mutta käytännössä rantaan on päässyt vain harvoissa paikoissa. Jos etelän kaupungeissa asuvalle tutulle pitäisi esitellä jotain vau-paikkaa tai näkymää, mitään ei tule mieleen; tai Haikanniemi ehkä tai kirkon edessä olevat Ollilan pellot, jotka on ymmärretty jättää rakentamatta. Kesällä hevoset ovat kivoja.
Koulut ja päivähoito ovat täällä kuitenkin toimineet. Terveyskeskus on ollut ylihyvä, vaikka enää ei tiedä mitä siitä tulee, kun valta otettiin täältä pois. Seurakunta on hyvässä maineessa. Vanhusten hoidon kammojuttuja en ole kuullut. Julkinen liikenne toimii, ja nuoret ovat mukavia ja hyvätapaisia. Joku on valittanut kesäöiden mopoilua, mutta jokainen ikäluokka elää vuorollaan nuoruutta, ja ovatpa sitten selvin päin.
Ehkä se on sitten tätä, ei mitään sen kummempaa. Sille ei ole edes sanaa, jolla sitä kutsuisi.
Kirjoittaja on entinen Pirkkalan pappi, joka kirjoittaa näkövinkkeleitä vaihdellen.
