ON vierähtänyt aika tarkalleen viisitoista vuotta siitä, kun astelin kirkassilmäisenä kahdeksasluokkalaisena Pirkkalaisen toimitukseen TET-harjoittelijaksi. Aloitin silloin yläkoululaisen työhöntutustumisurakkani kirjoittamalla lehteen kolumnin kotiseudustani Pirkkalasta.
Olen paljasjalkainen pirkkalalainen: synnyin, vartuin ja kävin kouluni syntymäkunnassani. Tunnelmoinkin ensimmäisessä kolumnissani, kuinka olen viettänyt nuoruuteni Pakkalankulmalla Bauhausin helakanpunaisen mainoskyltin katveessa. Silloin maailma tuntui vielä pieneltä. Kaveripiiri oli Pirkkalan kokoinen, koti ja sen mukana kaikki Pirkkalassa.
SITTEMMIN elämä on heitellyt minua Pirkkalasta eri puolille Suomea – pisimmäksi ajaksi Helsingin humuun, josta muutin vasta hiljattain takaisin Pirkanmaalle.
Nuoruudessaan harva tietää, mihin elämäänsä päätyy rakentamaan. Koti voi löytyä kivenheiton päästä lapsuudenkodista tai paljon kauempaa. Me paljasjalkaiset pirkkalalaisetkin olemme levittäytyneet Suomen ja maailman joka sopukkaan.
On kuitenkin jotakin nykyistä kotipaikkaa tai asuinkuntaa pysyvämpää: juuret.
Killon kentän vastaleikattu nurmi kutsui yhä luokseen upottamaan ylänurkkia.
HELSINGIN asuinvuosinani kävin Pirkkalassa harvakseltaan mutta säännöllisesti. Silloin asuinkoti ja ystävät olivat syntymäkunnastani katsottuna Suomen toisella puolella.
Käynti Pirkkalassa tarkoitti kuitenkin aina eräänlaista paluuta kotiin. Vaikka se ei ollutkaan enää asuinpaikka, entisyys tuhansine muistoineen asusti yhä lapsuuden ja nuoruuden maisemissa. Muistojen juurakko kasvoi tutuissa taloissa, paikoissa ja ihmisissä.
Mieleen palautuneet tapahtumat olivat enimmäkseen mukavia, mutta mahtuipa mukaan joku kirpeämpikin nuoruuden sattumus. Nyt kaikkea pystyi katselemaan pienen etäisyyden päästä, lämmöllä.
Lukuisat menneisyyden tapahtumat hetket eloon etenkin yöpyessäni silloin tällöin vanhempieni luona ja käyskennellessäni iltaisin ympäri tuttuja katuja ja polkuja. Paljon oli vuosien saatossa muuttunut, mutta monet asiat olivat yhä ennallaan.
Surullisinta oli nähdä, kuinka purkutyö nakersi pala palalta lapsuuteni opinahjoa Nuolialan ala-astetta tomuksi.
Yhä kolisivat kiekot kaukalon laitoihin Loukonlahden kentällä. Haikan grilliltä ei saanut enää pennikaupalla irtokarkkeja, mutta nyt sen pihamaalla olleessa grillissä tirisivät hampurilaiset. Killon kentän vastaleikattu nurmi kutsui yhä luokseen upottamaan ylänurkkia. Jäähallissa hampaat kalisivat edelleen yhteen. Tutut kävelymaastot ja oikotiet olivat jääneet monin paikoin uusien rakennusten alle, mutta uusiakin reittejä oli syntynyt. Syntymäkunta oli toisaalta tuttu mutta samaan aikaan vähän vieraskin.
Surullisinta oli nähdä, kuinka purkutyö nakersi pala palalta lapsuuteni opinahjoa Nuolialan ala-astetta tomuksi. Keltaisen kolossin muuttuessa kivipölyksi puskutraktorin kitaan katosi myös palanen omaa lapsuuttani.
ALOITAN kesällä Pirkkalaisessa kesätoimittajana. Toivon, että teksteistäni välittyy aito lämpö syntymäkuntaani kohtaan ja vilpitön into paluusta omille juurilleni.
”Minulle kotiseutu merkitsee paikkaa, jossa tuntee olevansa kotonaan”, lopetin aikanaan ensimmäisen kolumnini. Niihin sanoihin on yhä helppo yhtyä aikuisenakin.
Tunnen yhä olevani Pirkkalassa kotonani. Ja se Bauhausin mainoskyltti, sekin on tutusti paikallaan ja säteilee edelleen punaista valoaan Pakkalankulman ylle.
