KATSON junassa, kun Tampere jää taakse. Olen matkalla Kuusamoon tekemään jotain mihin en vielä viisi vuotta sitten olisi uskonut ikinä pystyväni.
Karvapohjasukset, pikaluisto ja appiukon suksipussi suoraan 70-luvulta, rinkka, päiväreppu ja epämääräinen kasa pikkuevästä hiihdon varrelle on survottu mukaan.
Jonkun aikaa sitten pidin pitkän matkan aktiivikuntoilijoita seinähulluina, kunnes kolme vuotta sitten silmille hyppäsi somemainos Rajalta rajalle -hiihdosta, 420 kilometriä Kuusamosta Tornioon perinteisellä tyylillä, aikaa seitsemän päivää. Ja heti kolahti.
Psyykkasin itseäni näkemään itseni onnistumassa. Harjoittelin Pirkkala-Lempäälä ladulla, LemPi -metsässä. Sain tavoitteeni 400 kilometriä täyteen joulukuusta maaliskuun alkuun, vaikka vaihteleva talvi teki omat haasteensa ja toisinaan olin kuntosalilla. Ilman tätä lähellä olevaa harjoittelumaastoa olisi ehkä jäänyt tämä reissu tekemättä.
Neljäntenä ja pisimpänä päivänä kroppani sanoi seis.
300 ihmistä on jaettu eri ryhmiin eri lähtöpäiville ja minun ryhmässäni on 80 eri tasoista hiihtäjää, kymmenen suomalaista. Todellinen sosiaalisuuden ja englannin kielen vaahtokylpy.
Tapahtuma on järjestetty joka vuosi 1984 lähtien, nyt 38. kerran kuuden kunnan yhteistyönä matkailun edistämisen avuksi.
Tällainen ponnistus ei ole ihan ongelmatonta ja se, että kaikilla huoltopisteillä oli evästä, vapaaehtoisia tekemässä latuja, ajamassa turvakelkkaa, kaksi hiihto-opasta, busseja ja vapaaehtoiset kuskit, on todellinen onnistuneen yhteistyön ja organisoinnin ilotulitus.
Yhteishenki ja auttaminen kasvoi viikon aikana. Ennen matkaa en osannut sanoa olenko enemmän innoissani uusien ihmisten tapaamisesta, vai hiihdosta ja en osaa sanoa vieläkään. Hiihtäminen näin pitkän matkaa kasvatti itseluottamustani entisestään ja lisäksi puhelimesta löytyy nyt monta uutta yhteystietoa.
ENSIMMÄINEN hiihtopäivä oli täynnä jännitystä ja tohinaa. Grönlantilainen iäkäs herra voiteli itsensä ikäisiä puisia metsäsuksiaan, uransa alussa ja lopussa olevat kilpahiihtäjät olivat omassa luokassaan hiihtotekniikan kanssa, tanskalaiset veljekset olivat harjoitelleet rullasuksilla ja olivat vanhoine Karhuineen yhtä hymyä koko viikon alusta loppuun.
Yhteiskuva Suorajärvellä ja sitten alkoi hiihtäjä toisensa perään kadota 42 kilometrin mittaiselle ladulle täynnä iloa ja tarmoa.
KOLMANTENA päivänä kysyttiin siitä kuuluisaa sisua kun 58 km etappi päättyi viiden kilometrin nousuun Pikku-Syötteelle. Taisin tirauttaa pienen kyyneleen, kun vihdoin saavutin hiihtohissin. Sen verran koville otti niin kropassa kuin nupissa.
Mutta sitten tosiasiat muistuttivat, että mikään ei ole ilmaista. Rasitus, vähille jääneet yöunet aina vaihtuvissa paikoissa ja eri huonekaverin kanssa ottivat osansa. Neljäntenä ja pisimpänä päivänä kroppani sanoi seis. Ruoka ei maittanut aamulla, olo oli vetämätön ja voimaton, joten hiihdin vain 25 kilometriä upeista tykkylumipuumaisemasta nauttien.
Kiitos loistavien järjestelyjen huoltobussi oli monella etapilla ja kyytiin sai nousta milloin vain. Pääsin seuraavaan majapaikkaan ja nukuin paljon. Olo oli kuin Karvisella, kun pääsin lasagnepöydän ääreen ja voimat palautuivat entiselleen.
SEURAAVANA päivänä hiihdin 36 km hyvillä voimilla ja hyvällä mielellä menosta nauttien.
Minulle ei ole tärkeintä sanoa, että hiihdin kaikki kilometrit. Tärkeintä on nauttia hiihdosta ja pysyä terveenä, tehdä parhaansa itseänsä rikkomatta. Hiihdin yksin omassa tahdissani kuusi päivää seitsemästä hiljaisuudesta ja suksen suhinasta nauttien.
Suomalaisporukka hitsautui yhteen. Yhteinen huumorintaju ja samanhenkisyys olivat vahvaa liimaa.
Saunassa minnesotalaiset hämmästyttivät pirkanmaalaista hiihtäjää tiedolla, että melkein heillä kaikilla oli suomalaiset sukujuuret. Osalla jopa suomalaiset nimet ja saunat kodeissaan kuten meilläkin. Ilmankos olivatkin niin mukavia.
Neljäntenä päivänä sain muistutuksen, että välineiden laadulla on väliä. Pelästyin reissuni jäävän kesken, sillä sauvan remmi alkoi painaa kättäni kipeästi. Eikä mitä!
Kun mainitsin asiasta päivällisellä, saksalainen Thomas antoi minulle omat vararemminsä ja ne olivatkin parempaa tekoa kuin omani ja kipu jäi pois. Ne ovat minulla edelleen, onko parempaa matkamuistoa? Thomas innostui myös esittämään tasatyönnön tekniikkaa pöytäseurueellemme, ja niitä harjoittelinkin koko seuraavan päivän etapin, 36 kilometrin verran. Termit ”laaja suoalue” ja ”toistot, toistot” konkretisoituivat vahvasti.
Slovenialainen Simon piti minulle seuraa toiseksi viimeisenä päivänä, jolloin matkaa oli 60 kilometriä. Aurinko paistoi, etappi oli tasaista ja kerrankin ei tuullut vastaan. Jutellessa kävi ilmi, että kuten minä, myös hän oli täällä juhlistamassa pyöreitä vuosia.
Viimeisen päivän, 55 kilometriä, hiihdin jälleen yksin hieman haikeissakin tunnelmissa.
Viimeinen kerta kun illalla piti voidella sukset, viimeiset huoltopisteet jäivät taakse yksi toisensa jälkeen. Viimeiset hotellista otetut välipalat huoltobussissa. Tätä mutkaa en ehkä hiihtäisi enää koskaan toiste. Viimeiset loputtoman pitkät kaksi kilometriä.
WHATSAPP -ryhmään satelee viestejä ympäri maailman, kun hiihtäjät palaavat koteihinsa.
Saksassa kukkii jo puutarhat, espanjassa on myös kesä lähellä. Minnesotassa loimuaa revontulet ja hanget kimaltavat. Pirkkalassa sataa vettä, mieli on kaksijakoinen. Avaan videoeditorin ja perustan WhatsApp ryhmän suomiporukallemme; ”mihin seuraavaksi lähdetään”?
Virva Pulkkinen
Kirjoittaja on Pirkkalassa asuva retkitubettaja, hyvinvointialan yrittäjä ja äiti.
