PYHÄJÄRVEN saaret ja Pereen ranta Pirkkalassa olivat sotanäyttämönä, kun sisällissodan 1918 Tampereen valtaus alkoi lähestyä ratkaisujaan.
Nykyisin niin viehättävä Viikinsaari näyttäytyi maaliskuussa 105 vuotta sitten viheliäisenä ympäristönä valkoisille, jotka pitivät saartorenkaastaan silmällä Pispalan suunnalla majailleita punaisia.
Pirkkalalainen historiantutkija Tuomas Hoppu kuvaa tapahtumia uutuuskirjassaan Kaupunkisotaa ja pako Tampereelta.
Elettiin maaliskuuta. Tampereen puolustus oli murtuva 5. huhtikuuta.
”Me asetuimme jyrkän rinteen suojaan, johon oli laitettu puolittain maahan kaivettuja havumajoja asunnoiksi… Leudon ilman vuoksi olivat ne märät ja likaiset…Pahasti niissä tahri itsensä se, joka niissä asui”, kuvaili valkoisten joukoissa saarelle päätynyt karstulalainen opettaja Vaito Pesola.
Punaisten puolustus keskittyi Tampereen ydinkaupunkiin. Vähitellen valkoiset alkoivat saartaa sitä.
Valkoiset ulottivat vartionsa Viikinsaareen asti ensimmäisen kerran 29. maaliskuuta. Heidän hallussaan olivat Hatanpään, Härmälän ja Pereen alueet.
Saaresta saatettiin tähystää punaisten asemia Pispalanharjussa ja päinvastoin. Saareen tulleen Jyväskylän krenatöörikomppanian jääkäriupseeri Rainer Ahonius muistelee Hopun kirjassa oloja Viikinsaaressa seuraavasti:
”Tultuamme perille – yritimme majoittua siellä oleviin rakennuksiin. Tästä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä ryhdyttyämme niitä lämmittämään punikit tietenkin suuntasivat tykistötulensa rakennuksiin. Seurauksena oli, että saimme majailla risukämpissä, nuotiolla, saaren etelärannalla – ja palella aikalailla.”
Kolmella konekiväärillä varustetut jyväskyläläiset vakuuttivat pystyvänsä pitämään Viikinsaaresta Pyhäjärven ”selvänä” estäen punaisia pakenemasta jäätä pitkin Tampereelta.
Pakopaikka olisi ollut Vesilahden suunta, joka oli vielä punaisten hallussa. Tukalassa tilanteessa Tampereella saarretuilla punaisilla eli myös toivo siitä, että punaisten panssarijuna voisi murtautua Tampereelle Sääksjärven ja Peltolammin kautta aateveljiään pelastamaan.
VIIKINSAAREEN saapuneet raahelaiset vahvistukset saivat 2. huhtikuuta tehtäväksi vallata Pyynikin Saunasaaren käyttäen suojanaan Viikinsaaren lähellä olevaa Lehtisaarta.
Sieltä oli kuitenkin matkaa avointa jäätä pitkin Saunasaareen noin kilometri. Idea hyökkäyksestä alkoi epäilyttää, kun valkoiset saivat Lehtisaaressa kokemusta Pispalasta ampuvista punaisten konekivääreistä.
Paikalle saapunut pataljoonan komentaja Aleksander Pell nuhteli empijöitä ja määräsi nämä hyökkäämään välittömästi kohti Saunasaarta. Epäonnistumaan tuomitussa yrityksessä kuoli sentään vain yksi valkoinen, 21-vuotias pyhäjokelainen Herman Arola, saatuaan luodin otsaansa juoksun aikana.
Muu väki kääntyi pian takaisin ja sai nuhteet pataljoonan komentajalta. Hänen sotilaansa olivat kuulemma pelkkiä raukkoja ja pettureita.
Kesällä 1918 sodan jälkimainingeissa komentaja sai kuulla puolestaan kunniansa lehtikirjoituksessa.
”Majuri Peck (Pelli) oli pataljoonan päällikkö ja sillä kertaa niinkuin monesti muulloinkin niin humalassa ettei ollut pysyä pystyssä. Ei tahtonut kuulla mitään selityksiä…”
”Kuulasateesta huolimatta pojat menivät viivana ketjuun jäälle, ja niin alotettiin hyökkäystä selvää kuolemaa vastaan”, tapausta kommentoitiin sodan jälkeen lehdessä.
Saman päivän iltana punaisten partio otti yhteen valkoisten kanssa Viikinsaaren edustalla. Kahakkaa kuvattiin punakaartin raporttikirjassa.
”Pispalan rintamanosalta ilmoittaa K. Nikula että heillä on ollut laukausten vaihtoa Viikin saaren luona, jonne on mennyt 3 miestä vakoilemaan, joista yksi kuoli lahtarien luodista, kaatunut oli nimeltään Paavo Ahonen, hänen ruumiinsa jää Viikin saaren lähelle, sillä jos meikäläiset menevät sitä ottamaan ampuvat lahtarit hurjasti ja jos taas lahtarit tahtovat sitä ottaa niin punakaartilaiset estävät sen ampumisella, ja sen tähden se ruumis on siellä jäällä.”
Viikinsaaressa vartioivilla joukoilla ei ollut kovin vaaralliset olot, sillä punaiset eivät juurikaan tulittaneet saarta. Saaren eteläpuolella Pirkkalan rannan läheisyydessä saattoi liikkua melko vapaasti katveessa – aika alkoi tulla kuitenkin sotilailla pitkäksi surkeissa oloissa.
”Me saimme olla kuulien puolesta rauhassa, sillä vihollinen ei pitänyt tulta yllä”, opettaja Vaito Pesola totesi päiväkirjassaan.
PUNAINEN Tampere alkoi olla tiensä päässä 4. huhtikuuta. Punaisten hallussa oli osa keskikaupunkia sekä silloin Pirkkalaan kuuluneet Pispala ja Epilä. Syntyi erilaisia pakosuunnitelmia pois piirityksestä.
Yksi reitti oli Pispalasta nyky-Pirkkalan Sankilaan ja siitä nykyistä Anian rantatietä Palhoon ja Vesilahteen. Sitä lähti yrittämään muutaman sadan punaisen joukko johtajanaan 30-vuotias Taavi Vesala.
Helppo homma tämä muuten on
Esteenä olivat valkoisten miehittämät Härmälän ja Pirkkalan rannat sekä Viikinsaari ja Lehtisaari. Valkoisten joukot kuuluivat ruotsalaisen tykistökapteenin Adolf Hamiltonin komentoon. Vahvistukseksi tuli 5. huhtikuuta aamuyöllä Partolaan saapunut Keski-Pohjanmaan reservipataljoona.
Edellä jo mainittu opettaja Vaito Pesola puolestaan majaili 33-miehisen vartiojoukkonsa kanssa Vuorenheimon huvilan lähellä Härmälässä kuunnellen päiväkirjansa mukaan kiurun laulua ensi kertaa sinä keväänä. Härmälän rannassa syötiin silliä ja perunoita onnellisen tietämättöminä pian tapahtuvasta murtautumisyrityksestä.
”Helppo homma tämä muuten on”, Pesola kirjoitti päiväkirjaansa.
Punaisten arviolta 200-370 hengen joukko, mukana niin tamperelaisia kuin esimerkiksi Helsingistä Tampereelle tulleita sotilaita, lähti Pispalasta sumuiselle Pyhäjärvelle 4. huhtikuuta illalla hämärän laskeuduttua.
…ei edes tähtiä tahi talojen valoja missään osoittamassa suuntaa tahi auttamassa oriointia
Joukko pääsi Viikinsaaren ja Lehtisaaren välistä ilman taistelua. Tuomas Hoppu arvelee teoksessaan, että Viikinsaaressa ilmeisesti nukuttiin väsyneinä. Viimein pimeältä jäältä kuuluvia ääniä kohden alettiin ampua Viikinsaaresta konekiväärillä, mutta tilannekuva oli huono.
”Yksi valopistoolin panoskin olisi saattanut tilanteen selvittää meille, nyt oli aivan toivotonta, sysipimeätä joka puolella, ei edes tähtiä tahi talojen valoja missään osoittamassa suuntaa tahi auttamassa oriointia”, harmitteli Jyväskylän pataljoonan Rainer Ahonius tilannetta.
Myös Lehtisaareen Härmälästä sillinsyönniltään ennättäneet Vaito Pesolan miehet tulittivat jäälle. ”Torjuimme hyökkäykset, mutta niitä ennen oli onnistunut jonkun määrän ihmisiä päästä ohi ketjun”, Pesola arveli päiväkirjassaan.
Tuomas Hoppu toteaa teoksessaan, että Viikinsaaren ja Lehtisaaren välistä pääsi karkuun edellä kuvattu noin kolmensadan miehen ja naisen etujoukko, mutta heitä seuranneille kävi huonosti.
Osa joukosta koetti pakoon kohti Saunasaarta ja menehtyi jäälle, osa pääsi takaisin Pispalan mantereelle.
”Joukot kääntyivät takaisin ja syntyi valtava sekasorto. Hevoset ajoivat toistensa päälle, kuormat kaatuivat. Ihmisiä kaatui kuulasateeseen. Varsinkin ne, jotka olivat hevosten selässä kuolivat, mutta ne, jotka lähtivät ryömimään, pelastuivat pimeän turvin rantaan”, siteeraa Hoppu arkistolähteistään Vilppulan punakaartin 1. komppanian päällikköä Arvo Sepänmaata.
SEURAAVANA aamuna todettiin jäälle jääneen paljon kaatuneita punaisia ja haavoittuneita oli runsaasti.
Pakojoukon kärki oli päässyt läpi, mutta jälkijoukko palannut Pispalaan. Mukana oli myös Tampereen naiskaartilaisia. Heistä plutoonan päällikkö, 18-vuotias Elsa Lehtonen, selviytyi Sankilaan asti, mutta jäi kiinni ja sotavankeuteen.
Sankilan ja Pitkänniemen välissä, nykyisessä Rajasalmessa, saaren rannassa punaisten hevonen vajosi jäihin ja valkoiset saivat saaliiksi jään päälle jääneen konekiväärin.
Läpi päässyt Taavi Vesalan johtama noin 300 punaisen joukko jatkoi pakoa Pyhäjärveä pitkin kohti Pirkkalan Aniaa ja Vesilahden Säijää. Joukko joutui laukaustenvaihtoon Laukossa, mutta tapasi viimein Vesilahden Narvan kylässä punaisten Lempäälän rintaman etujoukot.
Murtautuminen saartorenkaasta oli onnistunut.
Joukon jäsenet jatkoivat edelleen Viialaan, junalla Hämeenlinnaan ja kotiseuduilleen Helsingissä, Turussa ja rannikolla. Monien kohtalona oli vankileiri, sillä saksalaisten Hankoon tekemän maihinnousun myötä sota oli saanut ratkaisevan käänteen ja myös eteläinen Suomi tuli valkoisten haltuun. Tästä Tampereen pakojoukolla ei ollut matkansa aikana tietoa.
Lähteenä käytetty Tuomas Hopun teosta Kaupunkisotaa ja pako Tampereelta, Vastapaino 2023.
