SYYLLISTYVÄTKÖ samat ihmiset tarpeettomaan ohitteluun liikenteessä ja ikävään etuilemiseen kauppojen kassajonoissa? Liikenteen turvallisuusvirastossa (Traficom) johtavana asiantuntijana työskentelevä psykologi Inkeri Parkkari sanoo, että ihminen ajaa niin kuin elää.
Jo runsaat 20 vuotta tie- ja maastoliikenneonnettomuuksien tutkijalautakunnassa käyttäytymistiedejäsenenä toiminut Parkkari pitää suomalaista liikennekulttuuria voittopuolisesti hyvänä. Keskisormea näyttävät, nyrkkiä puivat, valoja välkyttelevät ja edellä ajavan perälaudassa roikkuvat autoilijat ovat yksittäistapauksia suomalaisessa tieliikenteessä. Parkkarin mukaan liikenneraivo on teillämme vähäistä.
– Meillä vallitsee hyvä tilanne.
Parkkarin mukaan ihmisten liikennekäyttäytymisessä vallitsee vanha ja vakiintunut totuus.
– Ihminen ajaa niin kuin elää. Jos henkilö on kohtelias ja muut ihmiset huomioon ottava, hän toimii samalla tavalla yleensä myös liikenteessä.
Parkkarin mielestä olisi mielenkiintoista tietää, onko tienpäällä tarpeettomasti ohitteleva ratinpyörittäjä myös kaupan kassajonosta tuttu etuilija.
– Vai tarjoaako auto kuljettajalleen suojamuurin, jonka turvissa hän ikään kuin anonyyminä rohkaistuu töytäilemään liikennevirrassa. Tarpeettomasti ohitteleva ei ainakaan muista, mistä tekijöistä liikenneturvallisuus syntyy. Kaupan kassajonossa etuilija on suoraan muiden jonottajien silmissä ja alttiina sanallisille huomautuksille. Näiden motiivit ovat erilaiset.
Parkkari muistuttaa pettämättömistä tilastoista, joiden mukaan miehet syyllistyvät liikennerikkomuksiin ja ovat osallisina onnettomuuksissa merkittävästi useammin kuin naiset. Suuri osa vakavimmista liikenneturmista johtuu päihteiden käytöstä, piittaamattomuudesta ja ylinopeudesta.
Onko ihminen kykenevä rattiin?
Suomessa tehdään vuosittain 700-800 itsemurhaa. Niistä kolmisenkymmentä tapausta on tieliikenteessä tapahtuvia, itsetuhoisiksi luokiteltuja onnettomuuksia. Parkkari sanoo, että ilmiö on osa liikennearkea mutta valitettava osa.
– Tähän ongelmaan ei ole helppoa liikenneturvallisuuskeinoin vaikuttaa.
Parkkarin mukaan tehokkaimmat keinot löytyvät ennaltaehkäisevästä päihde- ja mielenterveystyöstä ja ajoväylien turvallisuutta parantavista rakenteista kuten ajokaistat toisistaan erottavista kaiteista. Päihdeongelmaiset ja psyykkisiä sairauksia potevat tienkäyttäjät muodostavat haastavan kokonaisuuden. Puhumme ajoterveydestä.
Parkkarin odotukset ja katseet kohdistuvat lääkärikuntaan. Henkilön ajokelpoisuutta pitää arvioida monelta kantilta.
– Jos ehdot eivät täyty, ajo-oikeuteen on puututtava.
Parkkari teroittaa, ettei ajo-oikeus ole kansalaisoikeus. Kyseessä on ajolupa.
Ihmiselle tapahtuu virheitä
Inkeri Parkkari muistuttaa yksilön vastuusta ja velvollisuudesta liikenteessä.
– Ihmisen itsensä on huolehdittava, että hän on ajokykyinen auton rattiin tarttuessaan.
Parkkarin mukaan autoilijan on ymmärrettävä, että naapuriautoilijoille voi tapahtua inhimillisiä virheitä.
– Esimerkiksi harva autoilija hidastelee tahallaan. Muiden tienkäyttäjien on reagoitava ja mietittävä, miksi toinen ajaa hitaasti. Hän voi esimerkiksi etsiä oikeaa osoitetta tai liikkumisympäristö on outo. Vähäiseen vauhtiin on usein hyvä syy. On tärkeää muistaa, ettei ole pakko ajaa liikennemerkissä olevaa nopeutta.
Parkkari sanoo, että liikenne on kaikkien liikkujien yhteinen juttu.
– Teitä ei ole rakennettu vain yhtä ihmistä varten. Jokaisen on keskeistä pitää mielessään, miten juuri minä huomioin muut tienkäyttäjät.
Ajo-oikeus ei ole kansalaisoikeus. Kyseessä on ajolupa.
Ikä ei ole ongelma
Kuulemme usein toruja, miten nuori tai vanha autoilija töppäili liikenteessä. Parkkari herättelee muistamaan, ettei autoilijan ikä itsessään ole ongelma, vaan ikään liittyvät seikat.
– Iäkkäiden autoilijoiden onnettomuudet ovat hyvin erilaisia kuin nuorten autoilijoiden turmat. Harvoin kohtaamme onnettomuuden, jossa vaikkapa 85-vuotias kuljettaja olisi kaahannut.
Parkkari kertoo, että nuorien autoilijoiden onnettomuuksista heijastuu ajokokemuksen vähäisyys.
– Tosiasia on, että ihmisen aivot kypsyvät 25-30 ikävuoden välissä. Nimenomaan ihmisen etuotsalohkoissa tapahtuu syy-seuraussuhteen ymmärtäminen ja tunteiden säätely.
– On luonnollista, että nuori hakee omia rajojaan ja kokeilee riskinottoa. Liikenne vain on siihen väärä paikka.
Liikennepsykologia takaisin yliopistoon
Parkkari toivoo, että liikennepsykologia palaisi pikimmiten jonkin tai joidenkin yliopistojemme koulutus- ja tutkimustarjontaan. Liikennepsykologia rantautui muutamiin maamme yliopistoihin 1960-vulta lähtien. Aine voi niin kauan hyvin, kun sille vihkiytyneitä professoreja ja professuureja oli yliopistoissa.
Liikennepsykologiaan paneutuneiden professoreiden puuttuminen merkitsee sitä, että alan tutkimus on vähäistä, eikä uusia asiaan vihkiytyneitä osaajia kasva. Joissakin yliopistoissa liikennepsykologiasta järjestetään kursseja.
– Näin liikennepsykologian painoarvo vähenee. Murros voi alkaa näkyä 10-15 vuoden kuluttua, kun erikoisosaajat eivät enää ole remmissä.
Liikennepsykologiaa hyödynnetään hyvin monessa yhteydessä ja paikassa. Sitä tarvitaan esimerkiksi liikenneympäristön suunnittelussa ja ihmisten liikennekäyttäytymistä tutkittaessa. Erikoisosaaminen on apuna muun muassa liikennemerkkien oikeanlaisessa asettelussa, nopeusrajoituksien asettamisissa, ajoneuvojen suunnittelussa ja ajoautomaation kehittämisessä.
Liikennetyömaat on oiva esimerkki poikkeuksista, jotka saavat teillä liikkujat hankaliin ja haasteellisiin tilanteisiin. Liikennekäyttäytyminen ei olekaan enää tuttua ja turvallista.
Liikennepsykologia tukee yhteisesti sovittuja liikennesääntöjä. Parkkarin mukaan suomalaiset ovat kuuliaisia sovittujen säännösten noudattamisessa.
– On oikeastaan ihme, ettei meillä ole onnettomuuksia enemmän, sillä liikenne on monimutkainen toimintaympäristö. Tämä on osoitus ihmisten sitoutumisesta.
Parkkari on malliesimerkki psykologista, joka innostui liikennepsykologiasta sen innostavan professorin ansiosta Turun yliopistossa. Toinen Parkkarin innoittaja oli hänen poliisi-isänsä.
– Olen ollut jo lapsuudestani lähtien hyvin turvallisuusorientoitunut. Yliopistossa minulla oli hyvä ja innostava professori, joka sai minut kiinnostumaan liikennepsykologiasta. Hän kannusti minut tekemään graduni kuolemaan johtaneista onnettomuuksista. Yliopistovuoteni vakuuttivat minut alasta; koin, että tämä on maailma, jossa tahdon työskennellä.
Parkkari on toiminut runsaat 20 vuotta liikenneonnettomuuksien tutkijalautakunnassa, ja työ jatkuu edelleen.
– Tämä tehtävä kasvattaa omaa asiantuntemustani. Jokaisen onnettomuuden yhteydessä tulee jotakin täysin uutta tietoa.
