IKÄÄ kun tulee, pitää opetella luopumaan. Joskus sitä on saamapuolellakin ja toisinaan vielä ensimmäistä kertaa elämässään. Ilahduttavaa, että ei tässä vielä ole kaikkea nähty eikä koettu, vaikka kilometrejä onkin jo takana – tämänhetkisen mittarin mukaan rapiat 130 000.
Ajokortin sain liki 30 vuotta sitten enkä, ihme kyllä, muropaketista. Sanapari ’tyypillinen naiskuski’ kuvaa hyvin ajotaitojani, vaikka kaikenlaisia stereotypioita periaatteesta vastustankin.
JOS minulla olisi rahaa kuin roskaa, palkkaisin autonkuljettajan. Koska hallussani on lähinnä roskaa, tyydyn haaveilemaan toiseksi parhaasta vaihtoehdosta, automaattivaihteisesta menopelistä.
Kaltaistani ”autoilijaa” kiinnostaa kovin se, että automaattivaihteisella autolla voi ajaa ajattelematta ajamista. Koska jalkaterien ei tarvitse stepata kuin konsertoivalla urkurilla ja vaihdekepin olemassaolon voi ajaessa unohtaa, voi keskittyä ihan muuhun kuin neliraajajarrutusten ja kaasuttelun vuorotteluun.
Se, että voi autoillessa ajatella muutakin kuin itseään ja omaa tekemistä, olisi kovin tärkeää sompaillessa kanssa-autoilijoiden, kävelijöiden, pyöräilijöiden ja sähkölautailijoiden keskuudessa. Ja peltipoliisien.
ITSE itseeni lyömä leima kertoo myös kiinnostukseni tasosta autoiluun. Taso on luokaton ja siksi kai olen alkanut lipsua yhteisesti sovituista pelisäännöistä ja autoilla tilaisuuden tullen hieman joitakin määräyksiä itselleni sopivammaksi taivuttaen.
Jos tarpeeksi nopeasti ajan, linnunpönttö ei ehkä huomaa?
Reilu kuukausi sitten en nähnyt kahdeksan kilometrin ylinopeutta muuna kuin joudukkeena matkalle, joka oli jo alkaessaan myöhässä. Kiire oli, koska arki-iltana rakkaus ei voi odottaa.
Tolppa näki toisin.
Sen, minkä kameran välähdyksen perusteella arvasin tapahtuneen, tehtiin minulle pari viikkoa myöhemmin tiettäväksi. Elättelin kuitenkin toiveita, että pääsisin pälkähästä ankarilla nuhteilla, koska olen ollut samankaltaisessa tilanteessa kahdesti aiemminkin vuosia sitten.
Mutta ei. Valtion väkivaltakoneisto lähestyi minua kirjeitse. Sisältö oli rahavaatimus.
Yhden naisen protestia en ajatellutkaan nostaa katsottuani kirjelmän todisteena ollutta otosta ylinopeutta huristelleesta kuskista.
Nähtyäni kuvan en enää voi sanoa viranomaisviestinnän olevan kasvotonta. Noin henkilökohtaista palvelua en muista saaneeni aikoihin; että viranomainen ei kohtelekaan minua vain (rekisteri-)numerona, vaan todistettavasti ihan ihmisenä.
RIKASTUTIN Suomen valtiota vaaditulla sadalla eurolla. Sen verran maksaminen kirpaisi, että vaikka olenkin iloinen veronmaksaja, enempää ylimääräistä minun ei ole syytä valtiolle rahaa syytää.
Kun lompakko kevenee, niin tehköön myös kaasujalka – ehkäpä omatuntokin? Oppirahat on nyt maksettu.
