LASTEN itsehillintää testattiin 1960-luvulla Stanfordin yliopistossa kokeella, jossa heille tarjottiin vaahtokarkkeja. (Koetta ei tule sekoittaa toiseen kuuluisaan saman yliopiston suorittamaan kokeeseen, Stanfordin vankilakokeeseen.)
Karkkikokeessa tutkijat tarjosivat 4-vuotiaille mahdollisuuden: lapsi jätettiin huoneeseen yksin vaahtokarkin kanssa, mutta jos hän jaksaisi odottaa 15 minuuttia, hän saisi vielä toisenkin vaahtokarkin. Kyse oli siis siitä, nappaako lapsi nopean mielihyvän vai malttaako hän lisätä nautintoaan odottamalla jonkin aikaa.
Koe tulee mieleeni joka kerta, kun yhteiskunnassa keskustellaan yhdestä tietystä aiheesta. Edessämme pöydällä nököttää tuhat vaahtokarkkia, joiden syömisestä ei koidu meille mitään henkilökohtaista, välittömästi näkyvää haittaa, mutta joista saamme suloisen maun kielelle ja iloisen mielen.
Mitäs näitä herkkuja nyt onkaan: halvat kaukomatkat, fossiilisilla polttoaineilla rullaava liikenne, hiilinieluista tinkiminen lähitulevaisuuden talouskasvun vuoksi, saastuttavat teollisuuden muodot, ”Suomen ei kannata vähentää päästöjään niin kauan kuin Yhdysvallat ja Kiina ovat olemassa” -argumentointi…
Ilmastokriisin on oltava huulilla siellä, missä Suomen nykyhetkestä ja tulevaisuudesta päätetään.
YKSILÖN on ehdottoman tärkeää tuntea vastuunsa ilmastokriisissä ja siinä, että maapallolla säilyisi ihmislajille elinkelpoisia kolkkia jatkossakin. (Mieluusti muitakin kuin pohjoismaat, sillä täällä tulee muuten hyvin ahdasta.) Ahdistus kriisin äärellä ei ole pahasta, mikäli se kannustaa tarkastelemaan omia kulutustottumuksia kriittisesti ja pyrkimään kohti kestävämpää elämäntapaa.
Yksittäisen kansalaisen ponnistelua tärkeämpää on kuitenkin se, että kunnat, maakunnat ja valtio tekevät ilmastoystävälliset valinnat mahdollisimman houkutteleviksi ja helpoiksi. Tämä ei tarkoita välttämättä (vain) ilmastolle haitallisten toimintojen hankaloittamista, korkeampaa verottamista ja muuta yksilötasolla ikävää, vaan pienen odotuksen päässä häämöttäviä karkkivuoria: puhtaan teknologian rahakkaita markkinoita, jouhevaa joukkoliikennettä, uusia mahdollisuuksia yrittäjille ja maanomistajille, ennakoimattomien globaalien mullistusten hillitsemistä…
Ilmastokriisin on siis oltava huulilla siellä, missä Suomen nykyhetkestä ja tulevaisuudesta päätetään.
Siitä voidaan kiistellä, miten ilmastokriisiä hillitään parhaiten.
ILMASTOKRIISI on vaikea vaaliteema poliitikoille, sillä sen torjunnassa ei ole jaossa pikavoittoja. Houkuttelevampaa olisi äänestää eduskuntavaaleissa ehdokasta, joka lupaa parempaa elämää nyt, kuin ehdokasta, joka lupaa tekoja sen puolesta, että elämämme ei luisuisi vuosi vuodelta tukalammaksi.
Mutta millaista itsekuria se meiltä ihmiskunnan jäseninä osoittaa, jos emme katso kuvainnollisesti viittätoista minuuttia pidemmälle?
Siitä voidaan kiistellä, miten ilmastokriisiä hillitään parhaiten. Itse asiassa siitä kiistely lisää toiveikkuuttani tuhat kertaa enemmän kuin hiljaisuus. On ihan oikeasti aiheellista kysyä, miten Suomen ilmastotyö suhteutuu suurten mahtivaltioiden toimintaan tai miten hyödynnämme metsiämme parhaiten.
Uskon, että jokainen puolue kykenee löytämään syitä, miksi ilmastonmuutoksen torjuminen istuu omaan vaaliohjelmaan. Ilmastonmuutoksen lisäämät äärimmäiset sääilmiöt esimerkiksi hankaloittavat kotimaisen ruoantuotannon ennustettavuutta ja pakottavat toisaalla ihmisiä siirtolaisiksi.
Siispä kysy itseltäsi vaaliuurnilla: karkki tänään vai kaksi huomenna?
