MONILLA on kilpailuvietti, vaihtelevassa määrin, mutta kuinka monella on kilpailutusvietti?
Yksi käsi nousi. Minun.
No kyllä monella muullakin on. Kenellä ei ole alituisesti päällä, voimistuu se kuitenkin, kun tilanne muuttuu ahdistavaksi. Esimerkkinä tämän talven epätoivoinen hitti; suuri sähköshow. Minulla kilpailutusmoodi aktivoituu aina kun on tarve tehdä hieman näkkileipäpakettia suurempi investointi.
Geeneistähän tuo johtunee, ja imuroiduista opeista. Lapsuudenkodissani työt jakaantuivat niin, että isä huolehti tilipussin täytöstä, siitä joka konkreettisesti lyötiin työmiehen kouraan lauantaina. Äitini taas huolehti sen tilipussin sisällön käytöstä niin, että se riitti viikon.
Monesti tähän tarvittiin tinkimistaitoja. Ne ovat kilpailuttamisen perusmuoto. Tinkimistä voi harjoittaa pienemmässäkin mittakaavassa. Se onnistui 1950-luvulla hyvin Tammelan torilla. Nykyisin tuskin enää.
Isäni astui mukaan tinkimiseen vasta isommissa ostoksissa, kuten asuntokaupoissa. Sitä voi pitää jo kilpailuttamisena. Pelissä kun oli mukana useita vaihtoehtoja.
Minulla tietysti tinkimislamppu paloi punaisena joka ainoa ilta.
JATKOPALLO on siirtynyt minulle. Kun ostos tai palvelu on riittävä, pyöräytän käyntiin kilpailutuksen. Usein kohteet eivät tätä edes tiedä, sillä netissä se käy kätevästi.
Ensin kilpailutan itsekseni potentiaaliselta vaikuttavan kohteen. Sitten vain loppukilpailu, josta löytyy halvin hyvä. Tämä on nykyisin vähän liiankin helppoa.
Entä kun saman pääseekin tekemään livenä. Kasvokkain tehty kilpailutus on herkullinen kamppailu. Joskus tämä lähtee niin sfääreihin, että en edes kehtaisi kertoa äärimmäistä esimerkkiä. Kerron kumminkin.
Takavuosina Intiassa kävimme syömässä iltaisin kilometrin päässä hotellistamme olevassa ravintolassa. Menomatka sujui hyvin kävellen valoisassa, vaikka tiessä ei ollut yhtään suoraa pintaa, vain kuoppia. Paluumatka piti tehdä pimeässä, ja koska sairaanhoitoon ei voinut luottaa, oli matka suorittava taksilla. Se oli periaatteessa helppoa, sillä ravintolan edessä oli keto niitä täynnä. Eikä yhtään samanlaista.
Kilpailuttamatta hinta olisi maksanut alle euron. Minulla tietysti tinkimislamppu paloi punaisena joka ainoa ilta. Aina löytyi se vaappuva taksi, joka suoritti kyydityksen 10 senttiä halvemmalla. Vaimoni ilmaisi selvästi, että säästö ei ollut matkan hintaan verrattuna olennainen ja vaivan väärti. Miksi tein sen? Siksi, että estin ainakin omalta osaltani hintojen nopean nousun. Ja oli kivaa!
Viimeisin kilpailutukseni olivat autoni vakuutukset vaihdon yhteydessä. Pienillä, mutta etukäteen suunnitelluilla toimenpiteillä hinta putosi satasia, korvausehdotkin paranivat. Kyllä kilpailutus siis kattaa.
Lopultahan kilpailutus koituu kaikkien hyväksi, sillä se vaikuttaa hintojen nousuun. Hyötyjiä ovat siis nekin, joille menettely on vastenmielistä.
ON KUITENKIN tilanteita, jossa tinkiminen tai laajempi kilpailutus ei tunnu moraalisesti oikealta. Sellainen on esimerkiksi lemmikin osto. Kuka nyt tulevaa perheenjäsentään kilpailuttaisi! En minäkään kissaamme Lyyliä. Kyllä oli ilo maksaa pyydetty hinta ja antaa kukkapuska päälle!
