APPIUKON autotallista löytyi aarre. Muovipussillinen itänyttä perunaa.
Olin lukenut keväällä ohjeen, miten perunoita voi kasvattaa ämpärissä vaikka parvekkeella. Siitä lähtien mielessäni oli itänyt ajatus ohjeen testaamisesta. Kesän alussa, kun sopivat perunat tipahtivat autotallissa syliini, ei ollut syytä enää jarrutella. Ei muuta kuin ämpäriostoksille!
Hakkasin vaaleanpunaisen muovisangon pohjaan jokusen reiän liikoja vesiä varten ja asetin pikku viljelymaani parvekkeen valoisimmalle paikalle.
Siitä eteenpäin noudatin ohjetta yhtä uskollisesti kuin ruokareseptejäkin, eli korkeintaan sinne päin. Hautasin multaan neljä perunaa kahden sijasta siltä varalta, että jokin niistä ei lähtisi kasvamaan. Lannoitetta käytin kerran toukokuussa, sitten unohdin koko kesäksi. Tulostettu ohjelappunen katosi jonnekin laskupinon syövereihin.
KAUPUNKILAISENA olen pihalla kaikesta, mikä liittyy perunaan. Kuuluukohan tämän kasvaa tällaista vartta? Saako samasta lajikkeesta sekä ”vanhaa” että ”uutta” perunaa? Miten nosto tapahtuu, raa’alla voimalla vai taidolla? Kumppanin kanssa arvuuttelimme yhdessä, että kummassa se kukka olikaan paha merkki, perunassa vai basilikassa.
Sallin itselleni kaikenlaista uusavuttomuutta. Mutta perunaan liittyvä tietämättömyyteni tuntuu maanpetokselta. Perunan varaan on Suomi rakennettu.
SUOMEN siemenperunakeskus osaa kertoa, että perunanviljelyn salat opeteltiin ensimmäisenä Etelä-Amerikassa jo tuhansia vuosia sitten. Valloitusretkillä riehuneet espanjalaiset toivat pottuja tuliaisina Eurooppaan. Vaikka potaattien pureskelun havaittiin suojaavan keripukilta, pidettiin perunaa Euroopassa pitkään lähinnä sioille kelpaavana ruokana. Suomessa peruna yleistyi 1700-luvulla, kiitos esimerkiksi pappien opastuksen.
Olisipa joku pappi valistanut minuakin. Peruskoulun ruokailujen äärimmäinen perunapitoisuus rokotti minut siten, että aikuisena olen valinnut kaikissa lounasbuffeteissa lisukkeeksi mieluummin mitä tahansa muuta. Riisi houkuttaa niin kastikkeiden kaverina kuin sushissakin.
PERUNAN kallisarvoisuuteen havahduin vasta, kun aloin perehtyä enemmän ilmastonmuutokseen. Mikä lahja meillä suomalaisilla onkaan! Kotimainen lähipottu ei paljoa saastekilometrejä kerrytä matkalla pellolta pöytääni, toisin kuin aasialainen riisi.
Kuluva vuosi on saanut entisestään arvostamaan rauhankyyhkyn väristä perunankukkaa ja ruokaturvaa.
Vaikka parvekesatoni menisi tänä kesänä pieleen, ei hätää. Voin toilailla rauhassa menemään niin kauan kuin tässä muuttuvassa maailmassa riittää kotimaisia viljelyn ammattilaisia.
Kirjoittaja on Pirkkalaisen toimittaja, jonka mielestä peruna on parasta muusina.
Lue lisää lähiruoka-aiheisia juttuja Ravinto – ruokaa läheltä -teemalehdestä, joka ilmestyy keskiviikkona 31.8. printti-Pirkkalaisen välissä ja näköislehtenä pirkkalainen.fi-sivuillamme.
