ALINA KARPPANEN, 13, harjaa suomenhevosruuna Loistoa tottunein ottein.
Ohitse kulkee nuoria ratsastajia tallista satulahuoneeseen ja satulahuoneesta taas talliin. Satulahuoneen eteen pihalle on kertynyt sulamisvedestä lammikko, jonka ylittäminen vaatii loikkimista ja tasapainoa. Ilmeet ovat keskittyneitä ja askeleet rivakoita.
”Muistavathan kaikki laittaa kypärän päähän jo hevosten hoitamisen ajaksi”, huutelee Karoliina Ahola, toinen Sankilan kartanon yrittäjistä. Päivän ratsastustunnin opettaja Marika Sundberg kiertelee katsomassa, että satulointi sujuu kaikilla. Tilan koira Kielo käy tervehtimässä ratsastajia häntä heiluen.
Alina Karppanen on kulkenut kotoaan Nokialta Pirkkalaan ratsastustunneille nyt puolentoista vuoden ajan.
”Olen pienestä asti halunnut aloittaa ratsastuksen. Nyt sain aloittaa, kun löytyi hyvä talli”, Karppanen kertoo hymyillen.
KARPPANEN ei ole ainoa, joka on aloittanut ratsastamisen viime vuosina. Sankilan kartanolla on huomattu pandemian aikana lainalaisuus, joka on ollut hevosalalla tiedossa jo pitkään: epävarma yhteiskunnallinen tilanne ajaa ihmisiä luonnon ja eläinten pariin.
”Kun korona pärähti päälle, hevosharrastuksen suosio lähti mahtavaan nousuun”, Karoliina Ahola kertoo.
Yhtenä selityksenä Ahola pitää sitä, että ratsastusta on voinut pandemian aikana harrastaa koronaturvallisesti ulkotiloissa ja sitä on säädelty siten rajoituksilla vähemmän kuin sisäliikuntaa. Sama on kuitenkin huomattu ennenkin yhteiskunnan kuohuessa.
”Ehkä silloin alkavat jotenkin jyllätä pehmeät arvot. Eläimistä ja luonnosta saa tosi paljon lohtua ja hyvää mieltä. Mutta ei varmaan ole tyhjentävää selitystä siihen, miksi yhteiskunnan huonot ajat vaikuttavat hevosalaan usein positiivisesti.”
Aholaa harmittaa, että ratsastus on Suomessa kallis harrastus, toisin kuin vaikkapa Ruotsissa, jossa yhteiskunta tukee harrastusta enemmän. Silti hinta ei näytä estäneen suosion nousua.
YRITTÄJÄPARISKUNTA Karoliina Ahola ja Sami Ketola osti Sankilan tilakeskuksen vuonna 2020 ja muutti kotinsa sekä työnsä sinne Reipistä. Samalla saatiin isompi ratsastuskenttä ja enemmän tiloja poneille ja hevosille.
Ahola kertoo, että kasvaneiden tilojen ansiosta on pystytty vastaamaan harrastajamäärän nousuun. Tarkkoja lukuja asiakasmäärien kasvusta hän ei halua julkisuuteen kertoa.
”Välillä olemme joutuneet myymään ei-oota, ja pahimmillaan ratsastustunneillemme on joutunut jonottamaan paikkaa yli puoli vuotta”, Ahola sanoo.
Sittemmin jonot on saatu purettua, ja nyt ratsastustunneille pääsee kutakuinkin heti, joskaan ei välttämättä juuri sille päivälle ja siihen ryhmään, johon asiakas haluaisi.
Ahola on kysynnästä ilahtunut.
”Tämä on ollut ihan positiivinen asia meille. Ja nyt kun olemme saaneet lisää hevosia, voisimme ottaa vielä lisääkin ratsastajia.”
SANKILAN pihamaalla riittää kulkijaa, sillä Sankilassa on ratsastustunteja tai kerhoja kaikkina viikonpäivinä keskiviikkoa ja lauantaita lukuun ottamatta. Ryhmien koot vaihtelevat noin kuudesta reiluun kahteenkymmeneen osallistujaan. Ratsastustuntien lisäksi Sankilassa järjestetään kerhoja, joissa pääsee tutustumaan tallitöihin sekä hoitamaan tilan lukuisia eläimiä, kuten lampaita, kissoja ja pupuja.
Muihin eläintiloihin verrattuna Sankilassa on se harvinaisuus, että hyvin pienetkin lapset voivat osallistua vanhempiensa läsnäollessa kerhoihin. Ahola kertoo, että ponikerhossa osallistujia on kolmesta ja puolesta ikävuodesta ylöspäin. Tässäkin taustalla on vastaaminen kysyntään.
Ratsastustunnit Sankilassa on suunnattu pääosin lapsille ja nuorille, vaikka Aholan sanoin ”tätiryhmiäkin” on ollut.
”Lapset ja nuoret ovat aikuisia paremmin sitoutuneita harrastukseen. Kun heihin iskee totaalinen hevoshulluus, he ovat todella sitoutuneita harrastajia.”
Nuorimmille ratsastajille ratsastustuntien halutaan olevan ennen kaikkea mukavaa tekemistä, tavoitteellisuuteen pyritään vasta myöhemmin.
SANKILAAN on saatu parin vuoden sisällä uutta vahvistusta Virosta. Sankilan hevosista neljä on saapunut parin vuoden sisään Saarenmaalta. Rodultaan ne ovat eestinhevosia. Ensimmäinen tuli pari vuotta sitten juuri pandemian alkuaikoina, viimeiset kaksi tulivat puolisentoista kuukautta sitten.
Koronan rymähtäessä Suomeen maassa ei ollut myynnissä asiakaskäyttöön sopivia poneja. Siksi Ahola ja Ketola suuntasivat katseen Baltian maihin ja Itä-Eurooppaan. Hevosille stressaavan auto- ja laivamatkan jälkeen poppoo on kotoutunut Pirkkalaan hyvin. Kolme on jo mukana ratsastustunneilla, nuorin on vielä ”sisäänajovaiheessa”.
ISOMPIA kulttuurieroja ei suomalaisten ja virolaisten hevosten ratsastamisessa ole.
”Näistä kahdesta uusimmasta eestinhevosesta olemme huomanneet, että ne on koulutettu herkiksi havaitsemaan vihjeitä. Klassinen ohje on, että kun hevosen halutaan hiljentävän vauhtia, sitä vedetään ohjista. Mutta huomasimme, että nämä on koottu niin herkiksi, että ne hiljentävät vauhtia jo silloin, kun ratsastaja puhaltaa keuhkonsa tyhjiksi ja istuutuu vähän raskaammin satulaan”, Ahola kertoo.
Hän toteaa, että ylipäätään ajatus siitä, miten hevosia ratsastetaan, on muuttumassa maailmassa kohti herkempiä ja kevyempiä avuja.
