Pohjalaisia-oopperalla on instituutiomainen asema ja merkitys suomalaisten kulttuuri- ja taidemaailmassa. Jo tästä syystä jokaisella meidänkin aikamme oopperavieraalla on tarkka ymmärrys, mistä esitys kertoo ja mihin aikaan sen tapahtumat sijoittuvat. Käsillä on kansallisaarre, -kalleus.
Ennakko-odotukseni olivat suorastaan lakikorkeuksissa, koska Madetojan Pohjalaisia-oopperalla on ainutlaatuinen paikka kansakuntamme kaapin päällä. Toivetynnyrissäni jalostin yleviä ajatuksia niin tämänkertaisen tuotannon ohjauksesta kuin roolien miehityksestä – lavastuksesta puhumattakaan.
Hyvin nopeasti havahduin, että satavuotisjuhlaesityksen tekijät auraavat uusia latuja paksussa hangessa ja sakeassa lumisateessa. Se, että Etelä-Pohjanmaalla viljellään maittavia ja laadukkaita perunoita, piti yllä tuttua ja turvallista maakuntasidettä. Mainosplakaatissa seisoo iskevästi: ”Erittäin herkullisia Harrin pohjalaisia perunoita”.
Pohjalaisia-tarina on hakattu selkein kirjaimin suomalaiseen peruskallioon. Se merkitsee minulle sitä, että tapahtumissa liikutaan autonomian ajassa ja kapinoivissa talonpojissa. Ytimessä on eteläpohjanmaalaiset lakeudet itsellisine persoonineen. Isäntien vyötäisiä somistavat koreat helat ja järeät puukot.
Westerberg hyödyntää mahdollisuutensa, ja hän tarjoilee täysin omannäköisensä toteutuksensa klassikosta. Varmaa on, ettei kukaan pysty syyttämään ohjaajaa plagioinnista. Mies tarjoilee kolmen tunnin Pohjalaisia-tulkinnan ennenkokemattomissa atmosfääreissä. Eri asia on, kuinka moni hyppää Westerbergin ohjauskiesien kyytiin innosta puhkuen.
Ohjaajan ja oopperavieraan tiet lähtevät päinvastaisiin suuntiin oitis, kun katsoja oivaltaa, että tässä toteutuksessa eletään 1960- ja 1970-lukuja. Roolihenkilöiden yllä ei nähdä eteläpohjanmaalaisittain tuttuja kuoseja eikä värejä. Nyt eletään farkkumuodissa. Liisan roolin tekevä Johanna Nylund on puettu farmarikankaasta ommeltuun hameeseen. Kaiken huippuna on, että Liisa esitetään työtä vieroksuvana ja lekottelua suosivana nuorena naisena, joka keikailee, kun muut ahkeroivat perunapellolla.
Myös kuvaus vallesmannin saapumisesta paikalle on outo. Hän saapuu amerikanraudalla ja suomalaisittain vieraiden ylimielisten poliisien saattelemana.
Westerbergin ohjauksen ideat ja päämäärät jäävät minulta hämärän peittoon. Hänen ratkaisuissaan on tunnelma, ettei eteläpohjalaisuuden tarvitse loistaa eikä häikäistä. Suomen historia kuitenkin linkittää merkittävät tapahtumat maakuntiin ja niiden väkeviin ominaispiirteisiin. Häjyistäkin meillä suomalaisilla on tarkka kuva. He eivät kyllä taivu helposti duutsoneiksi.
En innostunut ohjauksesta. Sitä leimaa tietynlainen tylsä harmaus.
Ijasksen tahtipuikko heiluu siihen malliin, että orkesterin jokainen muusikko laittaa kaikkensa likoon. Musiikki pauhaa mahtipontisesti, joten jokaisessa näytöksessä monta kertaa laulajien äänet hautautuvat orkesterin vyöryttämään äänimaailmaan. Onneksi oopperassa on hyvä tekstitys, joka pitää katsojan ja kuulijan ajanhermolla tapahtumien kulussa.
Tiistaina 17. joulukuuta rooleissa olivat Jukka Rasilainen (Erkki Harri), Ville Rusanen (Jussi Harri), Maria Turunen (Maija Harri), Johanna Nylund (Liisa), Johannes Vatjus (Antti Hanka), Päivi Nisula (Kaisa), Aki Alamikkotervo (Salttu), Ilkka Hämäläinen (Kaappo), Tuomas Pursio (vallesmanni), Aarne Pelkonen (herastuomari), Visa Kohva (siltavouti), Roland Liiv (kriivari) ja Aapo Kilpelä (Karjanmaan Köysti ).
Esimerkiksi Tuuli se taivutti koivun larvan … -lyriikka jää hennoksi lauleloksi ammottavassa pimeydessä.
Maria Geberin puvustus edustaa samanlaista tylsää asustemaailmaa.
Valaistusratkaisut eivät häikäise. Ellen Rugen on ollut liikkeellä mieluumminkin sammutetuin lyhdyin.
Pohjalaiset-ooppera viettää satavuotisjuhlaansa kokeilevissa merkeissä. Uskon, että suomalaiset oopperan ystävät olisivat nimenomaan tässä kohdassa halunneet nauttia perinteisemmästä toteutuksesta.
Madetojan merkkiteos saa varmasti vuosikymmenen kuluttua seuraavan tuotantonsa Suomen kansallisoopperassa. Sitä odotellessa.
Se, että näytöksissä on varsin paljon tyhjiä paikkoja, johtuu varmasti viestistä, joka teoksesta on kantautunut suuren yleisön keskuuteen.
Pohjalaiset edustaa pohjalaisuutta. Siihen liittyy paljon arvolatauksia, jotka ovat henkilötasolla pyhääkin pyhempiä.
