KUN talvisota syttyi tasan 85 vuotta sitten 30.11.1939, Pekka Höök oli kuusivuotias viipurilainen pojannassikka. Hän muistaa hyvin päivän, jolloin sota syttyi, ja Viipuria ruvettiin pommittamaan. Seuraavana päivänä odotti evakkoon lähtö.
”Nousimme isotätini Annin kanssa yhteen monista kuorma-autoista, jotka lähtivät viemään meitä turvaan. Sen muistan, että auton lava oli täynnä ihmisiä, ja minua paleli.”
Ensimmäiseksi auto pysähtyi Nuijamaalla, jossa kului muutamia päiviä. Sieltä matka jatkui Asikkalan Kalkkisiin maataloon, jonka saman ikäisestä pojasta tuli Pekalle kaveri. Kalkkisissa hän aloitti koulunkäynninkin.
”Kalkkisista siirryin joksikin aikaa Lahteen, missä äiti oli töissä. Pian muutimme Vesilahteen.”
Vesilahdesta evakkomatka jatkui Lempäälän Sääksjärvelle. Lokakuussa 1941 Pekkaa odotti taas uusi paikkakunta, nyt kieltä myöten ihan vieraassa ympäristössä.
”Äiti saattoi minut 21. lokakuuta 1941 Tampereen rautatieasemalle, josta juna lähti viemään meitä sotalapsia Ruotsiin. Haikeaa oli lähteä, mutta minua odotti hyvät oltavat maatalossa Etelä-Ruotsissa.”
Kahdeksanvuotias Pekka pääsi lapsettoman pariskunnan, Ruth-tädin ja Fritz-sedän hoiviin Smålandin Sporda-nimiselle paikkakunnalle. Hän meni siellä ruotsalaiseen kansakouluun, ja pian ruotsin kieli alkoi sujua. Ystäviäkin löytyi lähellä asuvista lapsista.
KAHDEN vuoden kuluttua Suomessa alkoi olla rauhallisempaa, ja Pekka palasi Suomeen. Hän muutti ensin mummolaan Sakkolan Tikansaareen äidin siskojen huomaan.
Ihan helppo paluu ei ollut, sillä Pekka oli unohtanut suomen kielen, eikä mummolassa ymmärretty ruotsia. Suomen kieli palautui kuitenkin mieliin koulussa Käkisalmen maalaiskunnan Tenkalahdessa, jonne Pekka muutti äidin luokse. Lomat hän vietti rakkaassa mummolassa.
Elämä ei kuitenkaan saanut asettua uomiinsa, sillä pitkän asemasodan jälkeen kesäkuussa 1944 Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksen Suomeen. Pekka joutui jättämään lopullisesti kotiseudun muiden Kannaksen asukkaiden kanssa.
”Tuolloin jouduin kahdesti hengenvaaraan. Ennen Sakkolasta lähtöä meitä ammuttiin vihollisen lentokoneesta. Lähelleni sinkoili ammuksia, kun juoksin piiloon pihatien yli sireenipensaaseen.”
Toisen kerran hengenlähtö oli lähellä Käkisalmen asemalla, jonne evakkomatka oli härkävaunun kyydissä jatkunut. Sinne pudotettiin pommeja, joita pakoon ihmiset juoksivat metsään. Muista jälkeen jäänyt Pekka oli suunnannut takaisin junalle. Siellä joku oli työntänyt hänet samaan vaunuun, jossa hän oli tullut Käkisalmeen. Vaunu sai osumia, mutta kukaan ei loukkaantunut.
”Sen jälkeen muistan kävelleeni kaupungilla ja näin yhden talon, jonka toiseen päähän oli osunut pommi. Huomasin tuolloin tiellä miesten paidan, joka oli mahdollisesti lentänyt sinne pommitetun talon vaatekaapista. Se oli edelleen moitteettomassa kunnossa, silitettynä ja viikattuna.”
Tällä kertaa evakkomatka suuntautui Äänekoskelle. Sielläkään Pekka ei ollut kauaa, sillä edessä oli toinen matka sotalapsena Ruotsiin.
SYYSKUUSSA 1944 Pekka lähti Äänekoskelta reppu selässä jälleen kohti läntistä naapurimaata. Hänellä ei ollut kaulalla roikkuvassa osoitelapussa määränpäätä, mutta hän tiesi, että oli matkalla samaan paikkaan kuin edelliselläkin kerralla.
Ruth-täti ja Fritz-setä ottivat 11-vuotiaan suomalaispoikansa lämpimästi vastaan. He olisivat halunneet pitää hänet kokonaan, mutta vajaan vuoden kuluttua syksyllä 1945 Pekka palasi Suomeen.
”Minulle jäi lämpimät välit Ruotsin perheeseeni ja ystäviini siellä. Vuosien mittaan kävin heitä usein tapaamassa. Ruotsin kielen taidostani oli minulle hyötyä myöhemmin työelämässä. Vieläkin ymmärrän hyvin ruotsia, vaikka sen puhuminen ei tahdo enää luonnistua.”
SUOMEEN palattuaan Pekka tuli Pirkkalaan, jonne hänen äitinsä oli muuttanut. He asuivat ensin hetken aikaa Pereellä Eskolan talossa, jossa asuivat myös äidin siskot. Sieltä äiti ja poika muuttivat Kyöstille.
”Kävin koulua Kirkonpiirin koulussa Kana-Matin eli Matti Viherkosken opissa. Lempinimi tuli siitä, kun tällä koulun johtajaopettajalla oli paljon kanoja.”
Kyöstiltä äiti ja poika muuttivat Partolan kartanon päärakennukseen ja sieltä Pirjolantielle omakotitalon yläkertaan. Lopulta he saivat Pirjolantieltä oman mökin.
”Äiti kuoli vuonna 1979. Itse asuin tuossa mökissä vuoteen 1997, jolloin muutin Kyöstille. Siellä asun samassa talossa edelleen.”
Elämäntyönsä Pekka Höök teki paperinjalostustehdas Raf. Haarla Oy:ssä Tampereella. Eläkkeelle hän jäi 1990-luvulla.
”Eläkevuodet ovat kuluneet hyvin ja Pirkkalassa on hyvä asua. Oli kiva asettua sotavuosien jälkeen aloilleen lapsuuden niin monien muuttojen ja vaiheiden jälkeen.”
