Syksy tekee näkyväksi luopumista. Päivät ja erilaiset elämänhetket asettuvat kukin omalle paikalleen sille kartalle, jolle rakentuu yhteinen kertomus elämästä. Jokainen asettuu vuorollaan tuolle samalle kartalle. Elää todeksi kertomustaan, sitä, joka jättää oman jälkensä yhteiseen. Siihen, joka vaikuttaa läheisiin, ehkä heihin, joiden polut risteävät keskenään hetkellisestikin. Jotain tästä tulee kai näkyväksi myös syksyn juhlissa. Niissä, joissa kiitetään menneen kasvukauden lahjoista, syksyn sadosta. Niissä, joissa muistellaan heitä, joita on jo hyvästelty.
Syksy muuttuu talveksi. Talvi herää ajallaan kevääksi. Kevät kasvaa kesään ja omalla kohdallaan sen vihreys kellastuu jälleen syksyn värien kirjoksi. Kukin aika asettuu omalle paikalleen ja niin on hyvä. Jo Saarnaaja pohdiskelee kirjassaan, miten erilaiset vaiheet vuorottelevat maan päällä. Miten ne heijastelevat jotain ikiaikaista järjestystä, joka ei lopulta ole ihmisen käsissä vaan paljon suuremmissa. Mutta ehkä tutussa vuodenaikojen vaihtelussa myös muutos kantaa mukanaan uutta toivoa ja mahdollisuutta. Mikä kaikki saakaan jäädä tähän syksyyn? Mitä kohtaat uudelleen talven aikanaan alkaessa? Mitä uutta odotat?
Ai niin, sunnuntaina omalle paikalleen yhtä pirkkalalaista kertomusta asettuvat myös seurakunnan uudet työntekijät, joita siunataan tehtäviinsä. Tuletko mukaan tervehtimään heitä?
