– Vesi on vahva valttimme jatkossakin, Pietola kiteyttää.
Korkeasta vesipitoisuudestaan ja makeudestaan kuulut marjat muodostavat aasinsillan kotimaiseen ruoantuotantoon ja -kulutukseen sekä lähiruokaan, jonka teemapäivää maassamme vietetään lauantaina 7. syyskuuta.
Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra on saanut asiantuntijoidensa joukkoon kestävyysratkaisujen ekspertin Liisa Pietolan. Aiemmin hän on työskennellyt Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliiton ympäristöjohtajana, lannoiteteollisuudessa ympäristöratkaisujen tuotekehittäjänä sekä Helsingin yliopistossa maaperätieteiden yliopistonlehtorina. Pietola on koulutukseltaan maa- ja metsätaloustieteiden tohtori ja akateemiselta arvoltaan Helsingin yliopiston maanviljelyskemian ja -fysiikan dosentti.
Syyskuun alusta Pietola toimii Sitran uudistuneessa organisaatiossa vanhempana neuvonantajana. Työnkuvassa on ennakointi eli yhteiskunnallisten innovaatiotarpeiden ja haasteiden tunnistaminen eri aikajänteillä fokuksessa ruoka.
Sitrassa Pietola edistää maa- ja metsätalouden kestävyyssiirtymää – kansa- ja yhteiskunnan yhteistä muutosta. Hänen mukaansa kyseessä ei ole rakettitiede, vaan suomalaisten yhteisellä ymmärryksellä rakennettava kestävä tulevaisuus. Siinä yhdistyvät käytännön realismi ja tiede eli jokapäiväisessä elämässä luonnonolot lyövät kättä kokonaiskestävyyden lähtökohdille.
Pietola toteaa kuuluvansa sukupolveen, jolla on ollut vielä luonteva yhteys maaseutuun ja perinteisiin elinkeinoihin. Ihminen on oppinut lapsuudestaan saakka tietämään, mistä ruoka tulee ja miten sitä tuotetaan. Maatalouden monet kasvot eri tuotantosuuntineen ovat tutut.
– Ruoan alkuperä on tullut jo lapsena perunaa nostaessa tai harmitellessa lakoon mennyttä ohrapeltoa sadon menetyksen pelossa. Entäpä vehnä, josta piti saada leipäviljaa, mutta joka kosteuden johdosta päätyi rehuksi. Maatilan jokapäiväisessä elämässä kohtaa vuoden ajat ja niiden mukana luonnonkierron, Pietola konkretisoi.
– Mitä ymmärrämme katsellessamme peltoaukeamia, kauniita vainioita. Ne ovat silmälle harmonista katseltavaa, ja ne tarjoavat monelle eläimelle elinympäristön. Peltojen viljelykierto takaa niiden kunnon, Pietola jatkaa.
Tutkijana, opettajana, maanviljelijöiden ammatti- ja etujärjestön ympäristöspesialistina sekä lannoiteteollisuuden kehittäjänä Pietola on ollut monenlaisilla näköalapaikoilla koko ruokaketjuun. Kotitilan hoitaminen on avannut näkemään maasta ja luonnosta huolehtimisen tärkeyden sekä viljelemisen onnistumiset ja vastoinkäymiset.
– Tässä yhteydessä maatalous nähdään kiertotaloutena ja agroekologisena symbioosina. Se tarkoittaa paikallista ravinteiden ja energian kiertoa – siten mahdollisimman paikallista ruokaa. Tämä on kestävän ruokajärjestelmän peruspilari numero yksi, kun tavoitteena on mahduttaa elämämme luonnon kantokyvyn rajoihin. On korostettava lisäksi sosiaalista kestävyyttä ja yhteisöllisyyttä, luonnon merkitystä sekä ymmärrystä alkutuotannosta kuluttajien elämässä, Pietola kertoo.
Agroekologinen symbioosi on elintarviketuotannon ja -jalostuksen yhteistyömuoto, jossa maatilat, elintarvikejalostajat ja energiantuottajat toimivat yhdessä. Toiminnot ovat maantieteellisesti lähellä toisiaan, mikä mahdollistaa tehokkaiden ravinteiden kierrätyksen ja energiatuotannon sivuvirroista. Lisäksi AES synnyttää paikallista ruokakulttuuria ja vahvistaa aluetaloutta.
Työpaperi sisältää ehdotuksia luonnon ja ihmisen hyvinvoinnin vahvistamiseksi vuoteen 2040 mennessä.
Pietola maalaa isoa kuvaa, jossa ilmastokriisi ja luontokato haastavat ruokajärjestelmää. Hänen mukaansa Suomessa on lähdettävä tielle, jolla ruokajärjestelmän kestävyysmuutosta edistetään aidosti ja tavoitteellisesti.
Työpaperin laatijat tähdentävät kokonaiskuvan oivaltamisen välttämättömyyttä. Luonnon, ruoantuotannon ja ravitsemuksen näkökulmat on tuotava samaan pöytään, jotta myös niiden keskinäisriippuvuudet tulevat konkreettisiksi.
– Esitämme puolenkymmentä tavoitetta, joiden turvin ruokajärjestelmän kestävyyssiirtymää pystytään viemään eteenpäin. Tavoitteiden saavuttamiseksi tarvitaan niin lyhyen kuin pitkän aikavälin toimenpiteitä, Pietola sanoo.
Lisäksi moni muutosta edistävä toimi vaatii vielä kehitystyötä. Sellaisia ovat muun muassa ekosysteemipalvelujen arvottaminen ja yhdyskuntajätteiden kasvinravinteiden hyödyntäminen ruoantuotannossa.
Pitkäaikaisesta suunnittelusta toimeenpanosta esimerkkeinä puolestaan ovat eläinten määrän vähentäminen peltoalaa kohti eläinkeskittymien alueilla tai vastaavasti lisääminen ravinnekierron ja biodiversiteetin edistämiseksi karjattomilla alueilla. Pietola tarkentaa, että maassamme olisi palattava keskittymisen vaalimisesta hajotettuun malliin, jossa maatalouden kaikki tuotantosuunnat olisivat edustettuina lähiperiaatteella vaikkapa maakunnittain.
– Muutos on tärkeää aloittaa heti ja läpi ruokaketjun, jotta edistävät toimet koetaan yhdessä tärkeiksi alkutuotannossa, elintarviketeollisuudessa, kaupassa ja kulutuksessa eli koko ruokajärjestelmän käytännön tekijöissä. Suuruuden ekonomia on pystyttävä purkamaan, ja raaka-aineiden jalostamista on sirpaloitava maan eri osiin. Myös julkisiin hankintoihin on saatava uudenlaiset lähiperiaatteita kunnioittavat kriteerit, Pietola sanoo.
Pietola muistuttaa, etteivät maatalouden globaalit mittarit toimi Suomessa. Rakennemuutoksessa maataloutemme on keskittynyt maan länsi- ja eteläosiin. Lisäksi Euroopan unioniin kuuluvana pohjoisena maatalousmaana Suomella on erityispiirteensä ilmasto- ja maaperäoloissa. Pinta-alasta peltoa on vain seitsemän prosenttia, ja kasvukausi on lyhyt.
– Ukrainan hyökkäyssota ja kiristyvä maailmantilanne ovat herättäneet meidät tunnistamaan ruoan omavaraisuuden. Kokonaisturvallisuuden ja huoltovarmuuden johdosta alkutuotannon rooli on nostettava keskeiselle sijalle. Alkutuotannolla on toki merkittävä asema ravitsemuksessa ja monissa sosiaalisissa kysymyksissä, Pietola toteaa.
Pietolan mukaan Suomella on vahvat edellytykset muuttaa ruokajärjestelmää kestävään suuntaan. Niitä ovat esimerkiksi teknologia, riittävät vesivarat, puhtaus sekä innovatiiviset viljelijät. Hän korostaa, että toimien on oltava oikeudenmukaisia ja elinkeinon kannattavaa.
Kestävässä ruokajärjestelmässä tuotettu ruoka edistää kansanterveyttä. Ruoantuotanto ja -kulutus tapahtuvat niin, että luonnonvaroja säästyy ja niitä käytetään ja kierrätetään optimaalisesti. Tämä edistää kiertotaloutta sekä luo lisäarvoa ja kannattavuutta koko ruokajärjestelmään.
Luonnonvarakeskus Luken mukaan tuotantosuuntien osuudet ovat säilyneet viimevuodet samalla tasolla. Kasvinviljely on tuotantosuuntana 72 prosentilla tiloista ja kotieläintalous 20 prosentilla tiloista. Loput tilat ovat sekatiloja, joilla ei ole yhtä selkeää päätuotantosuuntaa.
Suomessa oli viime vuonna 42 271 maatilaa. Lukumäärä väheni edelliseen vuoteen (2022) verrattuna 1269 maatilalla.
– Nykyään kuluttajat, tuottajat ja kauppa ovat liian erillään toisistaan. Niiden on lähennyttävä ja ymmärrettävä toisiaan, Pietola tarkentaa.
Pietolan mukaan kuluttajan on saatava avoimesti tietää, miten ja missä ruoka on tuotettu, mistä se on peräisin. Työpaperi ehdottaakin tuotepassin käyttöönottoa. Silloin kenenkään ei tarvitse ostaa sikaa säkissä.
Poliitikoilla ja politikoilla on oma roolinsa. Pietola teroittaa, että isojen maailman kysymysten vastaukset löytyvät ruohonjuuritasolta. Maanviljelijät eivät ole kaiken pahan alku ja juuri. Suomalaiset tuottajat ovat valmiita muutoksiin ja uudistuksiin, kun heidän taloutensa on kestävällä perustalla.
Pietolan mukaan suomalaista ruokakeskustelua piinaa kohdanto-ongelma. Kuluttajien vaatimukset tuottajille ovat kohtuuttoman suuria muun muassa kasvien viljelymahdollisuuksista, eikä niiden taustalla ole ymmärrystä maataloustuotannon todellisuudesta. Luonto sanelee, mitä kylvetään ja milloin kylvetään ja mitä korjataan. Tulevaisuudessa on suosittava syyskylvöjä.
– Polarisoituneessa keskustelussa likapyykki heitetään yksipuolisesti maanviljelijöille. He ja heidän elinkeinonsa on ollut kaksi viime vuosikymmentä syyllistettynä. Eteenpäin päästään avaamalla lukot ihmisten tiedonvajeesta arjen ruoantuotannossa. Ruokamaailman tulevaisuutta ei rakenneta oletuksilla eikä toiveilla, Pietola miettii.
Pietolan mukaan teemme kansakunnallemme hyvän palveluksen, kun yhdessä lujitamme nuorten tulevaisuudenuskoa maatalouteen. Oikeanlaisilla eväillä ja kannustimilla ala herättää kiinnostusta.
Ruotsi näyttää mallia. Liisa Pietola kannustaa katsomaan, mitä länsinaapurissamme Ruotsissa on viime vuosikymmeninä tapahtunut.
– Toki maatalous ajettiin siellä 1980- ja 1990-luvuilla valitettavasti alas ja samalla huoltovarmuus. Ruotsalaisen ruoan rajallisuus on puolestaan nostanut sen arvostusta ja merkitystä, Pietola avaa.
”Ruokajärjestelmä luo paikallista osallisuutta ja hyvinvointia. Ruokaa tuotetaan, kulutetaan ja jalostetaan kestävästi alueiden lähtökohdista. Hyvinvoivat pellot, metsät, vesistöt ja eläimet tukevat kokonaisvaltaista hyvinvointia. Luonnonvarojen kohtuullinen käyttö ja kestävä paikallinen elämäntapa ovat vakiintuneet. Monimuotoinen maisema koetaan tärkeäksi ekosysteemipalveluksi. Muutos tapahtuu vuoteen 2040 mennessä, jolloin kasvinjalostus on tuottanut käytännön ratkaisut satovarmuuteen ja lajien monipuolisuuteen, ja kotieläintalous on integroitunut osaksi paikallista kiertotaloutta.”
– Lähiruokaa on tuotettava luonnon ja logistiikan sekä asutuksen ehdoilla. Esimerkiksi suurkaupunkien lähistöllä lähiruoan markkinointi on helpompaa, kun asiakaskuntaa riittää tilamyyntiin. Tämän tunnistin muun muassa Wienin alueella Itävallassa vierailullani. Mutta Suomi on harvaan asuttu maa, joten konsepti toimii paremmin etelän kaupunkien läheisyydessä kuin pohjoisessa harvaan asutuilla seuduilla, jossa matkat maatiloille on pitkiä, Pietola pohtii.
Pietolan mukaan lähituotteiden saamisessa ruokakauppojen valikoimiin on parannettavaa.
MATTI PULKKINEN
