Sieniasiantuntija ja Tampereen sienestäjien puheenjohtaja Lasse Kosonen on todellinen sienestyksen grand old man. Hänen nimensä on tullut tutuksi kirjoittamistaan sienikirjoista ja artikkeleista, sekä monista aihetta käsittelevistä ohjelmista. Onpa hän ehtinyt tehdä jo kaksi sienisovellustakin kännykkään ladattavaksi. Kysytäänpä konkarilta, mitkä ovat vasta-alkajan suurimmat kynnykset lähteä sienimetsään ja kuinka ne ylitetään.
Kosonen kannustaa lähtemään rohkeasti lähimetsään tutustumaan siihen ja tutkailemaan, mitä sieltä löytyy. Helpoin tapa päästä sienestyksen alkuun on lyöttäytyä jonkun sienestystä harrastavan kaverin mukaan. Silloin päästään suoraan ytimeen. Sieniseurat ja eri järjestöt, kuten Martat järjestävät syksyisin sieninäyttelyitä, jopa retkiä, joihin kannattaa tutustua alkuun päästäkseen.
Yksinkin voi lähteä etsimään sieniä tunnistettavaksi.
– Ei muuta kuin metsässä liikkumiseen sopivat vaatteet ylle, sienikori ja -veitsi mukaan. Sitten vaan etsimään ja tunnistamaan sieniä, Kosonen kannustaa.
– Ei sienikirjoja kannata raahata metsään. Niistä ei siellä ole niin apua.
???
– Kotona sienikirjoja voi ja kannattaa olla useitakin. Niistä on helppo opetella sienen tunnistamisen perusteet, kuten erottamaan, onko sienessä heltat, pillit vai piikit, eli oraat. Niiden perusteella voidaan tunnistaa, mihin ryhmään sieni kuuluu, Kosonen vinkkaa lähtötietojen haltuunotosta jo ennen metsään menoa.
Metsässä kännykkä on Kososen mukaan kätevämpi, siihen voi ladata erilaisia sovelluksia. Älypuhelinsovelluksilla voi myös saada kameran kanssa apua sienen tunnistukseen. Lisäksi metsässä liikkuessa puhelin tuo turvaa myös eksymisen varalle.
– Sitä paitsi se valevahvero on sekin ihan hyvä ruokasieni, Kosonen sanoo.
Metsäteiden tai polkujen varrelta löydetyn keltaisen kantarellin löytöpaikka kannattaa painaa mieleen, sillä se on hyvin paikkauskollinen.
Kantarellien ensimmäinen sato nousee jo kesällä, mutta niitä riittää usein pitkälle syksyyn. Yleinen suppilovahvero on varsin satoisa, mutta aluksi vaikea löytää kuusikon sammalikosta. Kun silmä ensimmäisen kerran näkee ”suppiksen” alkaa niitä ilmaantua tuon tuostakin. Katse harjaantuu nopeasti.
Mustatorvisieni on monen sienestäjän toiveuni, joka esiintyy harvakseltaan, mutta löytöpaikoillaan voi olla varsin satoisa. Näitä sieniä ei tarvitse esikäsitellä.
– Kaksi kertaa eläissäni olen vain tauriontatin nähnyt, Lohjan kalkkialueelta sellaisen voi löytää, mutta on se niin erikoisen värinen, ettei sitä ruokatatteihin sekoita.
Erittäin pahanmakuisen sappitatin tunnistaa jalasta, jossa sillä on vaalealla pohjalla tumma verkko. Herkkutatilla verkko on rusehtavaa jalkaa vaaleampi, lähes valkoinen. Myrkyllinen ei sappitattikaan ole.
Sienikirjat opastavat tattienkin käsittelyssä. Herkkutatit voi käyttää sellaisenaan, kuivaaminen vain vahvistaa niiden makua. Punikkitattien laaja kirjo on herkullinen, mutta vaatii pitkän kypsennyksen. Se ei ole myrkyllinen, mutta lyhyellä kypsennyksellä aiheuttaa useille vatsavaivoja.
Sienten lajikirjo on niin valtava, ettei niitä voi käydä artikkelissa läpi. Yleisohjeena Lasse Kosonen kannustaa lähtemään metsään aina kun mahdollista. Jos ottaa tavoitteekseen tunnistaa vaikka kaksi yleistä ruokasientä vuodessa, melko pian harrastus laajenee. Uuden sienen tunnistaminen on kuin löytöretki. Apua niihin löytyy vaikka niistä sovelluksista, kirjoista, netistä ja kullanarvoisilta sienestäviltä ystäviltä.
