VANHEMPANI ovat molemmat Suomen mestareita melonnassa, mutta itse en ole ikinä harrastanut liikuntaa aktiivisesti.
Kun olin lapsi, vanhempani rakensivat meille taloa eikä siinä aika riittänyt kuljettaa lapsia harrastuksiin. Eipä silloin nykyisen mittakaavan mukaista liikunnan harrastamista ollutkaan vaan liikunta sisältyi lasten jokapäiväisiin leikkeihin ja paikasta toiseen siirtymiseen; kaveria käytiin hakemassa leikkimään, ei soitettu ja sovittu tapaamista.
Tyttäreni on aktiivinen liikkuja, on aina ollut, ja hän on omille lapsilleen opettanut liikkumisen iloa ja varsinkin luonnossa liikkumista. Monet whatsapp-kuvat ovat tulleet luonnon helmassa oleilusta ja siellä touhuamisesta. Olen iloinen, että heille liikunta on jokapäiväinen arkeen kuuluva asia.
Itse olen sellainen koiranulkoiluttaja tyyppi; pysähdytään joka lyhtypylväälle huokaisemaan. Tosin nykyään pysähtelen ilman koiraa.
LOPPUKESÄ on minulle luonnossa liikkumisen aikaa, tykkään käydä mustikassa mökkimme lähimetsässä. Puolukat jätän suosiolla miehelleni – ja hirvikärpäsille.
Olen lukenut jostain, että luonto ja luonnossa oleminen laskee verenpainetta ja tekee sielulle hyvää. Tämän allekirjoitan, koska tunnen rauhoittuvani liikkuessani metsässä, vaikka vain pienessäkin. Ehkä se luonnon yhteyteen kuuluminen tulee siellä mustikkametsässä voimakkaammin esille ja vahvistaa omaa paikkaani tässä maailmankaikkeudessa. Siellä myös liikkuminen ja kaikenlainen kurottelu tapahtuu huomaamatta, luonnollisesti.
Voisin kyllä muulloinkin liikkua aktiivisemmin noudattamalla tyttärentyttäreni ohjetta: ”On mukavampaa olla liikkeellä, kun on eväät mukana.”
