Tai silmä. Erikoinen värkki. Sillä näkee, jos kaveri tarvii apua. Ihan eri asia on, mitä sitten tapahtuu vai tapahtuuko mitään. Mutterilaatikosta se erottaa vasenkätisen kierteen ja johonkin menee viesti, että tätä on nyt kierrettävä toiseen suuntaan.
Tai mitä jos käännät kirjan sivua. Ei se ole paksu. Mutta kyllä sen sormenpäissä tuntee, jos meinaa mennä kaksi sivua kerralla. Ihmeellinen mittalaite. Koitapa tönärillä samaa. Entä ne kaksi reikää kutakuinkin keskellä naamaa. Nenä. Toisella pieni vaatimaton, toisella iso ja komea. Mutta mitä vielä. Jos sahaat lankkua, hetikohta huomaat, onko menossa koivu vai mänty.
Ja suu. Sinne pistelet Pehkusuon karpaloita tai Kurikkakallion mustikoita, niin kyllä sen vaan tietää, kumpi meni, vaikka ilta olisi jo hämärtynyt. Siellä muodostuu myös sanoja peräjälkeen pistettynä: onpas makeita.
Korvilla kysyjä lopulta kuulee vastauksen. Ihmettä kerrakseen.
Entä muuten vaikka auringonnousu. Jos leikitellään, että näkisit sen vain kerran, varmaan siitä meuhkaisit: Näinpä kerran ihmeen. Mihin se ihme joutuu, kun se joka aamu toistuu.
Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, Herra, niitä on enempi kuin luetella taidan. Eikä tähän kaikkeen tarvittu kuin se pieni alkuräjähdys. Pikku hiljaa se siitä sitten kehittyi. No sori siitä. Heikko uskoni ei siihenkään riitä.
