PERUSKOULUN jumppasali 1970-luvulla. Istuin lattialla ja seurasin joulukuoron harjoitusta. Ympärilläni juoksenteli luokkani poikia pitäen meteliä. Kuoroa johti opettajamme, joka metelin vuoksi kääntyi ympäri ja komensi poikia olemaan hiljaa. Hän huomasi minut, ainoan tytön, jota ei valittu joulukuoroon, lattialla istumassa ja kysyi mitä teen siellä, miksi en ole kuorossa. Vastasin, ettei minua valittu kuoroon koelaulun perusteella. Opettaja komensi: ”Tule tänne ja auo vaan suutasi.” Siihen loppui minun julkinen laulamiseni.
Aikuisena tapasin mieheni, joka lauloi missä ja milloin vain. Olin hämmentynyt, kuinka joku voi noin vain laulaa lurittaa menemättä kipsiin pelkästä ajatuksesta. Itse edelleen auoin vain suutani. Omasta mielestäni en ole äärettömän huono laulaja ja olen aina pitänyt musiikista, mutta opettajan sanat on tulikirjaimin kirjoitettu mieleeni ja tuskin sieltä ikinä poistuvat.
Lastemme synnyttyä aloin laulaa heille tuutulauluja. Aluksi lauloin lapsille vain ollessani yksin heidän kanssaan, mutta jossain vaiheessa rohkaistuin laulamaan heille myös mieheni aikana. Pikkuhiljaa lauloin kotona radion tahdissa, mutta pääsääntöisesti edelleen vain itsekseni. Minusta hyvä paikka laulaa on autolla ajaessa, yksin.
Messuissa olen uskaltautunut laulamaan virsiä pienellä äänellä muiden mukana. Tämä on hyvää itsetunnon kohotusta, koska kirkossa saa laulaa isomman porukan mukana varsinaisesti kuulumatta ja pelkäämättä arvostelua.
Ehkä vielä jonakin päivänä minäkin laulan isosti ja minutkin valitaan joulukuoroon.
