KONNICHIWA, terveisiä Tokiosta! Pääsin toteuttamaan liki elämänmittaisen unelmani ja vierailemaan sushin, karaoken ja mangan kotimaassa talvilomalla. Keväinen Japani oli kaunis, ruoka maittavaa ja paikallisten huomaavaisuus hämmästyttävää.
Mutta ruoan saaminen ja ihmisten ymmärtäminen – ne kävivät työstä. Japanin taitoni perustuvat yli kymmenen vuoden takaiseen, kiireiden takia kesken jätettyyn alkeiskurssiin sekä muutamiin tunteihin puhelinsovelluksissa, joista olen tankannut lähinnä ”ison” ja ”pienen” kaltaisia yleisimpiä kanji-kirjoitusmerkkejä. Matkaseurallani, Duolingo-uskovaisella siskollani kansalaisopiston kielikursseista oli vierähtänyt jo hyvä tovi.
On tunnettu tosiasia, että keskimääräisen japanilaisen englannin taidot eivät ole hääppöiset. ”Do you speak English” -kysymykseen saimme yleisimmin vastaukseksi hymyn ja lisää japania. Silloin, kun meille puhuttiin englantia, emme usein saaneet siitä selvää ääntämyserojen vuoksi.
Usko meinasi loppua matkan ensimmäisinä päivinä, kun emme meinanneet löytää ulos metroaseman opasteviidakosta ja kun ravintolan itsepalveluautomaatti sylki setelimme ulos kerta toisensa jälkeen. Miksi pitikään poistua armaasta kotimaasta!
Vaan mitäs? Kahvaan oli merkitty kaksi kirjoitusmerkkiä, yksi ylä- ja toinen alaosaan.
PIAN huomasimme, että japanilaiset itse ovat omaksuneet turistien kanssa toimimiseen kaksi konstia: kärsivällisyyden ja teknologian. Kun vierailimme lähitemppelin ulkoilmakirpputorilla, vanhempi myyjäherra laittoi kännykästään soimaan konekäännettyjä lauseita, joissa kerrottiin myynnissä olevien kuppien olevan 50 vuotta vanhoja ja tunnetun muotoilijan käsialaa.
Hotellin aamiaisella henkilökunnan rouva puolestaan lähestyi saksalaisturisteja tabletti kädessään. Pahoittelevin ilmein hän laittoi soimaan äänitteen, joka kömpelöllä englannilla kailotti, että aamiaisella saa viettää valitettavasti enintään 40 minuuttia.
Konekäännösten yleistymiseen suhtaudutaan Suomessa usein vihamielisesti, joko käännösten laadun vuoksi tai koska niiden pelätään syrjäyttävän ihmiset kääntäjinä. Sanotaan myös, että laitteista ei ole todellisen kielitaidon korvaajiksi.
No ei varmasti ole. Mutta kun kielitaitoa ei ole, tekniset vimpaimet ovat kultaakin kalliimpia. Mekin päätimme hyödyntää kaikki mahdolliset puhelinsovellukset, jotka auttaisivat meitä kurkistamaan kielimuurin läpi.
Mitenhän pyydämme postitoimistosta kansainvälisiä postimerkkejä? Kysytään Google-kääntäjältä! Mikähän tuo jono konserttipaikan ulkopuolella on? Osoitetaan kylttiä kameralla ja annetaan Lens-sovelluksen kertoa!
TEKNOLOGIA auttaa tilanteissa, joissa käännettävä asia on yksinkertainen ja joissa on aikaa näplätä puhelinta. Sen sijaan kiireisissä ja yllättävissä hetkissä tuli huomattua, miten suurta iloa oma vähäinenkin kielitaito voi tuoda. Liikutuin riemusta joka kerta, kun siskoni osasi suunnistaa meidät kirjoitusmerkkien perusteella oikeaan junaan tai kun hän tiesi kertoa, mikä ruokalistan juomista oli tuttu ja turvallinen ”orenjijuusu”, appelsiinimehu.
Itse koin henkilökohtaisen voittoni kahvilan vessassa. Löysin pöntön reunasta kahvan, joka ehkä liittyi jotenkin vessan vetämiseen. Mutta kumpaan suuntaan kahvaa pitäisi vääntää, ylös vai alas?
Vaan mitäs? Kahvaan oli merkitty kaksi kirjoitusmerkkiä, yksi ylä- ja toinen alaosaan. Päässäni syttyi lamppu. Nuo merkithän tarkoittavat ”isoa” ja ”pientä”!
Poistuin vessasta voittajamielellä. Kannatti opetella kirjoitusmerkkejä edes vähän!
SEN sijaan matkamuistoksi ostettujen sarjakuvien lukemista ei voi mitenkään kutsua elämykseksi, kun välissä on kännykän ruutu ja kryptinen konekäännös. Pitäisiköhän tehdä syksyllä paluu kielikurssille?
