SATUIN katsomaan pienen pätkän elokuvasta Rikinkeltainen taivas. Tuossa pätkässä valokuvaaja työsti valokuvaansa näyttelyyn ja kävi toisen henkilön kanssa keskustelua, miten paljon kuvasta laitetaan näytteille – koko totuus vai vain puolet. He päättyivät laittamaan kuvasta näkyviin vain puolet. Kuva oli ymmärtääkseni otettu Välimereltä, jossa pakolaislasta oltiin pelastamassa meren aalloista ja pelastaja oli ojentanut kätensä kohti lasta. Näyttelyn kuvassa näkyi vain pelokas merihädässä oleva lapsi. Pelastaja oli rajattu kuvan ulkopuolelle.
Mieleeni nousi kysymyksiä: miten paljon me oikeasti tiedämme siitä mitä näemme ja mitä meille kulloinkin tarjotaan tiedoksi? Miten paljon oikeastaan tiedämme ympärillämme olevasta maailmasta tai vaikka läheisistämme? Mitä me ajattelemme ympärillä olevasta elämästä, näemmekö vain maailman rikkinäisyyden ja miten kaikki on hukkumassa, vai olisiko meillä uskon silmiä ja näkisimme uskomme perustan ja pelastajan käden ojentuneena meitä kohti? Millaiset ovat uskon silmät, joilla voisimme katsoa maailmaa ja nähdä sen mitä emme muuten näe?
Toisinkin voi kysyä elokuvan totuudenmukaisen kuvan nähtyään. Miten Jeesus katsoo meitä? Miten pelastaja katsoo sinua tänään? Miten hän näkee sinut kokonaan – sisimpäsi, ei vain päällikuortasi. Kun meillä on sisäinen tai ulkoinen hätä, tuskin haluamme olla vastaanottamatta tarjottua apua, vai miten on?
Uskon saamme lahjana ja se antaa meille erilaisen kuvan katsoa maailmaa – ehkä näemme paremman tulevaisuuden? Toivon? Ehkä uskallamme tarttua pelastajan käteen.
