MONELLA on elämässään ollut sellaisia hetkiä, joita katsoo taaksepäin ja toteaa: Tuolloin elämäni suunta muuttui. Tuon tapahtuman vuoksi olen erilainen ihminen kuin olisin muuten ollut.
Olen miettinyt paljon niitä nuoria, jotka tulevat kohtaamaan käännekohdan tämän vuoden aikana. Tällä viikolla myös moni pirkkalalainen nuori aloittaa matkan, joka osalle on jopa elämän mullistava kokemus. Ensi sunnuntaina on nimittäin riparikirkko, joka merkitsee rippikoulun alkua. Moni tänä vuonna riparin käyvistä saattaa jo aavistaa, että jotakin suurta on tulossa. Toki kaikki eivät näin koe, eikä tarvitsekaan. Omia polkujamme kuljemme itse kukin.
Ajatellessani niitä nuoria, jotka tulevana sunnuntaina kirkkoon kokoontuvat, ajattelen myös sitä tunteiden mylläkkää, joka riparin alkamiseen liittyy. Oikeastaan tunnemylläkässä on monen kohdalla kyse ihan elämän perustarpeista. Olenko hyväksytty, vai jäänkö yksin? Onko kokemus varmasti hieno eikä pelottava? Nämä kysymykset eivät katoa, vaikka ikää ja kokemuksia karttuu.
Kohtaan jatkuvasti nuoria (ja vanhempiakin), jotka kertovat, että rippikoulu oli heille elämän käännekohta. Nuorten kertomuksissa käännekohdasta toistuvat ilokseni kokemukset joukkoon kuulumisesta, oman paikan ja omien kykyjen löytämisestä sekä hyväksytyksi tulemisesta. Liikutun joka kerta, kun kuulen näitä tarinoita. Kunpa jokainen ihminen löytäisi ympärilleen sellaisen yhteisön, jossa voi tuntea samoin!
Tuollaisen turvallisen ja hyväksyvän yhteisön rakentuminen alkaa meistä ihmisistä. On hyvä kysyä, millaista tukea olisin itse elämän käännekohdissa kaivannut, ja sitten ottaa nuo keinot itse käyttöön. Me voimme vaikuttaa siihen, millaisin silmin läheisemme elämän käännekohtia myöhemmin katsoo.
