Melkein vanhanaikainen opettaja
Muistilehtiössäni on Aila Kannon haastattelun viimeisenä merkintänä lause:
– Ihmisen pitää uskaltaa elää.
Lehtiöön ei sen sijaan ole tarvinnut merkitä Ailan viimeistä kehotusta ja toteamusta ennen hyvästejä:
– Älä sitten kirjoita mitään sellaista siloista ja tasapaksua tarinaa minusta, kun en minä ole sellainen.
Nuolialan koulun ”opettajien opettaja” Aila Kanto jäi eläkkeelle viime keväänä. 34 vuotta hän loi pirkkalalaisille koululaisille ensimmäiset mielikuvat opettajasta. Olematta koko aikana mikään tavallinen opettaja. Uskoen perustotuuksiin, vanhanaikaisilta kalskahtaviin oppeihin. Tehden koko ajan opetustyön rinnalla kaikkea muuta. Sellaisia asioita, joihin muut ihmiset tarvitsevat täyden päivän.
Ailan väsyttäminen haastatteluun vei aikaa. Lopulta hän soitti itse toimitukseen – palattuaan Budapestistä, yhteiseltä matkaltaan miehensä kanssa – ja luovutti huomautuksin:
– Eihän minusta ole mitään kirjoitettavaa. En minä halua puhua koulusta ja ruotia koululaitosta.
Sovimme, että jätämme koulun väliin. Puhumme Ailasta ihmisenä.
Pirkkalainen-lehti 40 vuotta sitten, 13.10.1983.