OLIN 8-vuotias ja hurahtanut suomalaiseen iskelmämusiikkiin. Koulun levyraatiin toin kasetin, johon oli koottu suomalaisen humppamusiikin helmiä. Gimmelin, Bomfunk MC’s:n ja Nightwishin joukossa Eki Jantusen & Mutkattomien ilmoille kajauttama Jätkän humppa erottui.
Numeropalvelusta kaivoin esiin takavuosien lavatähden Eija Sinikan lankapuhelinnumeron. Hän oli 8-vuotiaan soitosta aika yllättynyt, mutta postitti minulle heti samalla viikolla levynsä nimikirjoituksella. Se lienee ainoa alaikäisen soittama fanipuhelu Eija Sinikalle ainakaan tämän vuosituhannen puolella.
Onneksi tanssilavakulttuuri kukoisti 2000-luvun varhaisvuosina myös Pirkkalassa. Haikan lavalla pantiin jalalla koreasti sunnuntaisin.
Sinä kesänä tansseja tahdittivat Pirkkalassa ainakin sellaiset tanssikansan suosikit kuin Köpi Koski & Projekti ja Raimo Piipponen & Tulipunaruusut. Piipponen sai Haikan lavan pieneltä korokkeelta ihmetellä, kun foxtrotin taitajien seassa tanssiparketilla viiletti muita puolet pienempi alakoululainen.
TANSSILAVAT on 2000-luvulla löytänyt uusi sukupolvi. Nykyään lavojen parketit täyttyvät tanssin tosiharrastajista. He eivät örvellä parkkipaikalla kossupullo housunkauluksesta pilkistäen tai yritä kiertää pääsymaksua rämpimällä tansseihin pensaikon puolelta.
Tarinoiden mukaan Haikan lavallakin oli aikanaan putka, johon pahimmat öykkärit vietiin tanssien ajaksi jäähdyttelemään tunteitaan. Heidät nouti paikalta korkeintaan poliisin Saab 900. Nykyiset tanssihirmut poistuvat paikalta tanssisuorituksesta hikisinä omilla henkilöautoillaan. Putkastakin on tehty siivouskomero.
Useimmat uuden sukupolven tanssiharrastajista ovat käyneet tanssikursseilla. Heiltä luontuu jive, bugg ja toki jenkkakin. Aikaisemmin monimutkaisia tansseja tapailtiin enintään vahingossa, kun humalainen sekosi parketilla askeleissaan. Moderni tanssilava on urheilupaikka, ei urvelluspaikka.
Haikan lava on tuulahdus menneiltä vuosikymmeniltä. Sitä lähemmäksi suomifilmin kesäistä tanssi-idylliä on 2020-luvulla vaikea päästä.
SUOMESSA oli vielä 1950-luvulla yli tuhat tanssilavaa. Nyt niiden määrä on vähentynyt noin 300 tanssipaikkaan. Samalla tanssit ovat keskittyneet isoihin yksikköihin. Pienimmät vapaapalokuntien, urheiluseurojen ja kyläyhdistysten pyörittämät lavat ovat kadonneet kokonaan.
Tyypillisin tanssipaikka on nykyään palveluillaan koreileva elämys- ja viihdekeskus. Monien vanhojen lavojen parketeilla liikkuvat enää autioon rakennukseen livahtaneet metsäneläimet.
Haikan lava on tuulahdus menneiltä vuosikymmeniltä. Sitä lähemmäksi suomifilmin kesäistä tanssi-idylliä on 2020-luvulla vaikea päästä. Vain muutaman kilometrin päästä kuntakeskuksesta voi kuvitella olevansa kokonaan toisella vuosikymmenellä.
Vanhan ajan tanssilavakokemuksesta puuttuu ainoastaan humalaisten toikkarointi ja epätoivoiset pariutumisyritykset. Ehkä niin on toisaalta hyvä. Tanssitaidottomankin on mukavampi katsella parketilla pyörähtelevien harrastajien taidokkaita taivutuksia kuin päihtyneiden kaatuilua.
Jos Pirkkalaan suunniteltu raitiovaunuhanke toteutuu, pyörähdyksiä voi kohta hurauttaa ihailemaan vaikka kiskoja pitkin. Haikan lava voisi olla maailman ainoa perinteinen tanssilava, joka sijaitsee käytännössä raitiovaunureitin varrella. Se olisi jo jotakin.
Ainakaan 8-vuotiaana en olisi tiennyt mitään parempaa.
